Mua pelottaa että olen pilannut mun kropan jotenkin peruuttamattomasti. Ensiksi aattelin että kaikki oireet johtuvat darrasta (joka mulla oli kunnolla ekaan kertaan) mutta olo vaan jatkuu ja jatkuu. Mun sydämeen sattuu ja kun yritän hengittää kunnolla tuntuu että rintakehä painaa vastaan ja kurkussa tuntuu pala. Eikä tämä johdu ahdistuksesta, luulisin niin. Mua pelottaa niin paljon etten kehtaa/uskalla varata lääkäriaikaa. Entä jos mä oikeasti olen kuolemassa?
Okei, kyllä mä tajuan että mä olisin kaiken logiikan mukaan kuollut jo. Mutta pää vaan saa aina ajattelemaan pahinta.
Koulu on stressanut todella paljon. En tiennyt että abi-info ollaan jo järjestetty joten en edes tiedä miten ilmottaudun kevään kirjoituksiin. Lähetin opolle hädissäni viestiä ja hän käski käydä tämän viikon aikana luonaan hakemassa lomakkeita. Arvaatkaa vaan olenko käynyt. Noh, tänään ajattelin mennä ennen ruotsin tuntia. Onneksi tässä on vielä aikaa ilmottautua. Tuntuu epätodelliselta ajatella että mä aloitan kirjottamisen muutaman kuukauden päästä. Tässähän pitää aloittaa lukemaan.
Mulla on jäänyt rästiin tehtäviä, ja eilen jätin englannin tunnin väliin että saan yhden enkun kirjoitelman tehtyä. Se oli vasta ensimmäinen poissaolo tämän aineen kurssilta. Ja ensi viikolla alkaa koeviikko eli oon mä ihan hyvin saanut koulussa käytyä.
Paino pysyy siinä samassa 49 kilossa. Se ei ole noin vuoteen liikkunut oikeastaan mihinkään. Ehkä tämä on mun keholle se oikea paino. Ainakin mä jaksan tehdä asioita ihan erilailla kuin hoikempana. Toki koulussa keskittyminen on vielä ajoittain todella vaikeaa, mutta huomaan että kun ei ole niin hirveä nälkä, asiat jäävät pelkällä kuuntelemisella päähän. Kaikista parhaiten opin kun kuuntelen ja teen jotain esim. piirrän samalla. Nyt kun olen pystynyt käymään tunneilla niin huomaan että en mä ehkä olekaan niin huono oppilas, vaikka siltä tuntuukin. Kunpa vielä joskus voisi opiskella ihan täysillä ilman vaikeuksia.
Olen poikaystävälläni, hänellä loppui työsopimus viikko sitten eli hän on kotona päivisin. Hyvä juttu mulle, eipähän tarvitse olla päiviä aina yksin. Katselen kun hän pelaa ja olen onnellinen. Onnellinen siitä että mä olen löytänyt noin ihanan ihmisen vierelleni. Miten toinen ihminen voikaan tehdä elämästä niin paljon kauniimpaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan jokaista kommenttia.