15

Mun piti kirjoittaa ihan muista aiheista mutta mulla on nyt paniikkikohtaus päällä, eikä mun aivot toimi kunnolla. Oon junassa. Sydän hakkaa ja niellessä tuntuu kuin kurkussa olisi joku este. Eihän siellä mitään voi olla (vai mitä?). En mä voi kuolla tähän, enhän voi kuolla tähän. Otin Temestan ennen lähtöä juuri sitä varten, että olisi helpompi olla, mutta ei se näytä auttavan. Voi luoja mä olen niin väsynyt tähän.


Mun piti siis ihan aluksi kirjoittaa vain siitä, kuinka mä heilun kahden ajatuksen välillä, haluanko vai enkö halua parantua. Lähinnä tarkoitan itsetuhoisuutta ja tätä suurinta oravanpyörää eli syömishäiriötä. Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä mä luopuisin ihan milloin tahansa, tekisin melkein mitä vain saadakseni elää ilman noita kahta, tai oikeastaan ilman mitään sairautta. Mutta jokin varsinkin syömishäiriön kukistamisessa pelottaa, tuntuu kuin se olisi jo niin suuri osa mua, etten mä osaa olla olemassa ilman sitä. Mä en osaa ajatella että olisi olemassa Usva ja syömishäiriö, eikä Usva syömishäiriöinen. En osaa selittää, mutta toivon ja luulen että ymmärrätte mua.


Tänään olin vain kotona, hoitopäivä jäi väliin. Aurinko paistoi ja ulkona näytti kauniilta, keväiseltä. Mulla oli pitkästä aikaa aivan helvetin hyvä fiilis. Tämä syksy ja talvi ovat olleet rankkoja, vaikeita asioita on tapahtunut aivan liikaa, ja mä paloin ihan loppuun. Koulunkäynnin jätin jo lokakuun aikoihin, mä vetäydyin kotiin. Alkoholia kului järjettömiä määriä, saatoin juoda 4-5 kertaa viikossa paljon kerralla. Ensiapu, poliisit ja ambulanssit on tullut kyllä tutuiksi tämän talven aikana, enkä jaksa millään odottaa että kevät tulisi. Jotenkin kevään tulo merkitsisi muutosta, ja mä haluan (ja en halua) parantua. Mua pelottaa että repsahdan siihen alkoholin maailmaan, mitä en todellakaan halua. Mulla on mahtavat geenit päätyä alkoholistiksi. Sen takia mut laitetaan myös päihdetyöntekijän juttusille kun lopetan osastojakson helmikuussa. Ehkä se on ihan hyvä, mun pitää rauhoittua.

Uusi lääkäri polilta teki lähetteen huumeseuloihin ja verikokeisiin, ettei mun lääkkeiden väärinkäyttö ole aiheuttanut mitään vaurioita. Lisäksi osaston lääkäri lisäsi samaan lähetteeseen sydänfilmin ja suola-arvojen mittauksen. Mun pitäisi varata labra-aika, en vain tiedä mikä aamu pystyn menemään ja olisi vapaita aikoja.

Paniikki oli jo hetken helpompi, nyt se taas alkaa viedä mua. Vähän yli tunti vielä matkaa, mun on pakko kestää.