19

Mä oon ihan hukassa mun tunteiden kanssa. Mä haluan tuntea sen ihanan ihastumisen tunteen, ja mun kuuluisikin tuntea se, mutta ei. Mä en tunne. Ihan kuin se olisi lasiseinän takana, mä nään ja tiedän että se on mun lähellä, mutta se lasi estää sen tunteen pääsyn mun mieleen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä voin todellakin sanoa että mä vihaan tätä helvetin sairautta. Miksei tää masennus hellitä otettaan? Mä vihaan mun aivoja.

Mä tutustuin yhteen poikaan, tai no mieheen, sanotaan vaikka jätkään, viikonloppuna. Vietettiin yhdessä perjantai ja lauantai ja ollaan nähty joka päivä sen jälkeen. Mä olen oikeasti ihastunut siihen vaikka mun mieli ei enää tunnista mitään hyviä tunteita. Kai mun pää yrittää suojella mua. Toi jätkä ei vaan ole sellainen kuin muut, se haluaa viettää mun kanssa aikaa sen takia millainen mä olen, ei sen takia että olen vain tyttö. Se ei ole vihjannut mitään seksiin liittyvää, ei edes yrittänyt mitään vaikka nukuttiin samassa sängyssä humalassa hänen luonaan. Se on nähnyt mun isän ja jutellut sen kanssa kuinka hän haluaa olla mulle mahdollisimman hyvä ihminen. Tiedän kyllä että ollaan tiedetty toisemme vasta vähän aikaa, mutta eihän sitä voi tietää mitä tapahtuu.

Mun pitäisi vaan luottaa enemmän. Se on vaan aivan sairaan vaikeeta välillä.

14.2.2017

Postauksen kirjoittaminen venyikin viikon mittaiseksi. Edelliset tekstit olen kirjoittanut viime viikolla.

Vaa'astani loppui patterit ja jouduin olemaan ilman tietoa painostani noin 5 päivää. Yhtä tuskaa, olin varma että painoni on noussut vähintään muutamalla kilolla, mutta se ei ollut heilahtanut mihinkään suuntaan. Hyvä kai. Ainakaan en ole painavampi, vaikka näytän siltä.

Miesrintamalle kuuluu hyvää, nyt yli viikon "tunteneena" asiat rullaa mallikkaasti. Ärsyttää vaan tämä mun tunteettomuus. Kun mä tunnen sitä kohtaan kaikkea, mutta samalla mä vain olen tyhjä. Miksi en vain voi olla normaali.

Ahdistaa kaikki asiat, mä haluaisin aloittaa koko elämän puhtaalta pöydältä.

Noin tunnin päästä on hoitoneuvottelu jonne on tulossa aivan liikaa ihmisiä (lääkäri, omahoitajani täältä päiväosastolta sekä omahoitaja polilta, opo, ryhmänohjaaja sekä isäni). Hoitojaksoni loppuu ensi viikon torstaina. Pelottaa. Miten mä pärjään ilman näin tiivistä hoitoa ja rytmiä? Miten mä pääsen takaisin kouluun? Itkettää.

Tämä postaus on jo aivan liian pitkä. Laitan loppuun vielä oman kuvani, en tiedä miksi. Siitä ainakin huomaatte että en ole mikään kevyt keijukainen, ainakaan vielä.


Hyvää ystävänpäivää!