20

Mua ahdistaa tosi paljon ajatus siitä, että olen roikkunut tässä syömishäiriö-maailmassa yli kolme vuotta. Blogia olen kirjoittanut vuoden 2014 tammikuusta asti. Mä olen käyttänyt mun teinivuodet vihaten itseäni ja elämistä. Mua itkettää ajatus siitä että mä olen jo näin "vanha" ja mä en muista näistä vuosista mitään muuta kuin jatkuvan ahdistuksen painosta, tarkat luvut kuinka paljon olen painanut ja halun kuolla.

Mä en millään haluaisi päästää syömishäiriöstä irti, mutta en mä halua vanhana ajatella etten elänyt nuoruuttani kunnolla. Mä haluan päästä masennuksesta sekä paniikkihäiriöstä eroon. Mä en voi parantua ennen kuin annan itselleni luvan parantua. Mun pitää saada päähäni tieto siitä, että mä olen sairas. Mun pitää hyväksyä se ja vastaanottaa apua.

Miksi se on niin vaikeaa?

Moni syömishäiriöinen voi varmaan samaistua siihen ajatusmaailmaan, ettei ole vaikka tarpeeksi laiha sairastaakseen anoreksiaa. Masentunut saattaa ajattella että on vain laiska ja saamaton tehdäkseen asioita, "en minä voi olla masentunut". Miksi ei voi olla itselleen armollisempi? Ei kukaan valitse sairautta. Mielenterveysongelmat ovat sairauksia kuten vaikka reuma ja syöpä. Tuskin kukaan sanoo itselleen ettei ota apua vastaan jos sairastaa syöpää. Miksi mä siis haluan hankaloittaa omaa avunsaantiani sillä, että haluan tiedostaen pitää kiinni sairaudesta?

En mä tiedä. Mä en omasta mielestäni ansaitse apua. Mutta olen alkanut pohtimaan kaikkea, en mä olisi viettänyt aikaa osastoilla jos mä olisin terve. Mun pitää varmaan alkaa hyväksymään että mä ansaitsen ja tarvitsen apua. Jokainen ansaitsee avun saamisen. Se on pitkä ja vaikea polku kävellä, mutta mä haluan olla terve joskus.

Koko ajan mun päässä on se ääni joka sanoo, että pitää olla laihempi. Laihempi että voin kesällä käyttää shortseja. Laihempi että ihmiset kääntyisivät ja kauhistelisivat laihuuttani. Haluanko mä sitä vain huomion takia? En. Mä en ole tyytyväinen itseeni nyt kun olen tämän painoinen. Mun pitäisi olla laihempi että mä pitäisin itsestäni. Vähintään 10 kiloa pois ja sitten olisin edes siedettävä. Näistä ajatuksista mä haluaisin eroon. Mutta mua pelottaa aivan helvetisti astua siihen terveempään maailmaan. Astua pois tästä mun sairauskuplasta jossa olen ollut 15-vuotiaasta asti.

Tulipas sekalainen teksti. Kai tämä on vain sitä ajatusvirtaa. Huomenna saatan olla taas aivan juurtunut sairauteen ja toisena päivänä valmis parantumaan. Tulevaisuus näyttää mihin mun elämä päätyy. Ei auta muu kuin odottaa.