Mua pelottaa. Oksettaa. Ahdistaa. Mä haluan niin paljon olla normaali, mutta mä en voi sille mitään että mun pää elää menneisyydessä. Vaikka mä yritän parhaani taistella sitä vastaan.
Mä satutan muita olemalla tälläinen, mä en halua satuttaa. Tai haluan, mä haluan saada ihmiset ymmärtämään että mä olen kamala. Että mun kanssa ei kannata olla. Jos mä en päästä ketään mun lähelle niin kukaan ei voi satuttaa mua. Vaikka mä tiedän että sä et koskaan satuttais mua. Mä en vaan osaa luottaa. Mua pelottaa olla näin pieni ja heikko. Se on ennenkin kostautunut mulle, musta ei ole fyysisesti vastusta kenellekkään. Mä pelkään kosketusta aivan helvetisti, mulla kestää lähemmäs puoli tuntia edes istua rennosti mun poikaystävän vieressä. Vaikka hän on maailman luotettavin ihminen.
Mä juon itseni niin huonoon kuntoon ettei millään ole enää mitään väliä. Siihen pisteeseen kun mä en jaksa enää välittää.
Mä oon todella epätoivoinen elämän suhteen. Mä en jaksa. Mä en tule elämään pitkään. Mun elämällä ei ole enää mitään väliä. Mä tapan itseni kuitenkin tässä muutaman vuoden sisällä. En tiedä vielä milloin, mutta mä en elä enää lukion jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan jokaista kommenttia.