33

Luin juuri siskoni uuden blogitekstin. Hän on saanut elämänsä kuntoon ja on vihdoinkin onnellinen, ja mä olen onnellinen hänen puolestaan. Mutta mä olen myös aivan helvetin surullinen. Tekee mieli itkeä ja kaikki tuntuu niin pahalta, mikä saattaa johtua uuden lääkkeen sivuoireista ja vanhan vieroitusoireista.

Ennen minä ja mun toinen sisko asuttiin yhdessä. Saman katon alla elimme yli 14 vuotta. Ollaan riidelty ja tapeltu, huudettu ja autettu toisiamme kaikissa asioissa. Vaikka muutin yli sadan kilometrin päähän toiselle paikkakunnalle meidän välit on aina pysynyt hyvinä. Ollaan soiteltu viikottain ainakin kerran tunnin mittaisia maraton-puheluita. Ja yhtäkkiä kuluneen puolen vuoden aikana me ollaan ajauduttu toisistamme erilleen. Ja musta tuntuu niin pahalta.

Meille molemmille oli henkilökohtaisesti haastavinta aikaa viime syksynä ja talvena. Itse olin todella sekaisin ja pahasti masennuksen syövereissä, ja olin joka päivä aina vain varmempi että talven aikana jonain päivänä mä teen sen maailman itsekkäimmän teon. Samaa ajatteli siskoni. Silti me pidettiin yhtä. Hän löysi joulukuussa rinnalleen uuden poikaystävän, ja tämä ei pidä musta, tai siltä se ainakin tuntuu. Olen tavannut tämän noin 4 kertaa yhteensä varmaan 3 tunnin ajan. Hän sanoo siskolleni että mä olen vain teini-ikäinen "kakara". En mä tätä herraa kuitenkaan syytä. Hyvä jos hän tekee sisareni onnelliseksi.

Katselin äsken puhelutietojani ja huomasin että viimeinen kunnon maratonpuhelu on puhuttu melkein kaksi kuukautta sitten. Miksi mä en ole soittanut ja kysellyt kuulumisia? Tai toisinpäin. Mihin kaikki on hävinnyt?

Hän puhui blogissaan siitä kuinka on saanut negatiiviset ihmiset pois elämästään. Mä pelkään että mä olen yksi niistä. Asia ratkeaisi kun laittaisin viestiä tai soittaisin ja kysyisin. Mutta en mä osaa. Tottakai 24-vuotias nainen haluaa elää omaa elämäänsä eikä jatkuvasti huolehtia pikkusiskostaan.

Ehkä mä olen vain se kakara riippakivi. En mä osaa olla tämän aikuisempi kuin mä nyt olen. Joka puolelta tulee jatkuvalla syötöllä kaikkia määräyksiä ja vaatimuksia siitä millainen mun pitää olla. Kun mä en riitä tälläisenä kui olen. Yhdeltä sukulaiselta tulee jatkuvaa kommenttia siitä kuinka lapselta mä näytän. Samaa kuulen muualtakin. Minkä mä sille voin että mun keho on tämänlainen? Millainen mun pitää olla että olen omanikäiseni näköinen? Pitääkö mun ruveta käyttämään paljastavia vaatteita ja näyttää samalta kun suurin osa teineistä?

Teksti meni vähän ohi aiheen, mutta ei se kai mitään.

Haluaisin vain sanoa sulle sisko, että mä todella kaipaan sitä kuinka läheisiä me oltiin. Olet rakas. ❤