32

Eilen oli hyvä päivä, mä join sen verran että mulla oli hauskaa. Ei mennyt yli. Sitten alkoi kuitenkin ahdistaa. Baarissa yksi (ei niin mukava) tuttu istui takanani olevaan pöytään. Hän on kuulemma viime viikonloppuna kertonut poikaystävälleni ja tämän kaverille mun todella yksityisiä asioita, joista tämäkin on saanut periaatteessa kuulla vahingossa. Asioita joista tässä maailmassa tietää jotain noin 3 ihmistä. En kuitenkaan jaksanut välittää, annoin vaan olla.

 Kuitenkin koko loppuilta meni tarkkaillessa kaikkea mitä ympärilläni tapahtu, kiinnitän paljon huomiota ihmisten käyttäytymiseen, puheeseen ja ilmeisiin. Kuinka kaksi juuri tavannutta ihmistä pelaa yhdessä biljardia ja flirttailevat toisilleen, poika antaa tytölle uuden mahdollisuuden tämän epäonnistuessa vuorollaan. Kuinka keski-ikäinen mies huojuu tuoppi kädessään ja puhe sammaltaen. Kuinka he kiroavat elämää ja juovat unohtaakseen raskaan työviikon tapahtumat. Kuinka mua ällöttää ihmisten käyttäytyminen, vaikka itse olen varmasti aivan samanlainen, tosin olen vasta 19-vuotias. Ajatukset alkavat ahdistaa.

Välillä tuntuu että mä ajattelen liian syvällisesti asioita. Kuinka mua ahdistaa ylipainoiset ihmiset jotka eivät tee asialle mitään, kuinka ajattelen heidän olevan onnettomia. Kuinka anorektikot ahdistavat, miksi ei vain voi syödä normaalisti kun meillä on siihen mahdollisuus. Kuinka mä ajattelen että masentuneet ihmiset tuntuvat vain rypevän itsesäälissä, miksi mäkin olen vain säälittävä huomiohuora, miksi en vain ota itseäni niskasta kiinni. Mua ahdistaa ajatus että mä syön lääkkeitä, jotka vaikuttavat mun aivotoimintaan. Kuinka taas vaihdan uuteen lääkkeeseen, ja aivoni sumentuvat taas. Pelottaa etten pärjää koskaan ilman lääkkeitä vaikka haluaisinkin.

Mä ajattelen ettei tää ajattelutapa lopu koskaan. Mä olen ajatellut tällein jo pienestä pitäen. Musta oikeasti on alkanut tuntumaan että mun aivoissa on joku vika. Mä olen liian herkkä. Olen aina ollut. Mutta nykyään mä en enää jaksa sitä. Mä ajattelen itsemurhaa vieläkin yhtenä ratkaisuna. Ehkä tuleva psykoterapia auttaa mua jotenkin. Ainakin mä toivon niin.