33

Luin juuri siskoni uuden blogitekstin. Hän on saanut elämänsä kuntoon ja on vihdoinkin onnellinen, ja mä olen onnellinen hänen puolestaan. Mutta mä olen myös aivan helvetin surullinen. Tekee mieli itkeä ja kaikki tuntuu niin pahalta, mikä saattaa johtua uuden lääkkeen sivuoireista ja vanhan vieroitusoireista.

Ennen minä ja mun toinen sisko asuttiin yhdessä. Saman katon alla elimme yli 14 vuotta. Ollaan riidelty ja tapeltu, huudettu ja autettu toisiamme kaikissa asioissa. Vaikka muutin yli sadan kilometrin päähän toiselle paikkakunnalle meidän välit on aina pysynyt hyvinä. Ollaan soiteltu viikottain ainakin kerran tunnin mittaisia maraton-puheluita. Ja yhtäkkiä kuluneen puolen vuoden aikana me ollaan ajauduttu toisistamme erilleen. Ja musta tuntuu niin pahalta.

Meille molemmille oli henkilökohtaisesti haastavinta aikaa viime syksynä ja talvena. Itse olin todella sekaisin ja pahasti masennuksen syövereissä, ja olin joka päivä aina vain varmempi että talven aikana jonain päivänä mä teen sen maailman itsekkäimmän teon. Samaa ajatteli siskoni. Silti me pidettiin yhtä. Hän löysi joulukuussa rinnalleen uuden poikaystävän, ja tämä ei pidä musta, tai siltä se ainakin tuntuu. Olen tavannut tämän noin 4 kertaa yhteensä varmaan 3 tunnin ajan. Hän sanoo siskolleni että mä olen vain teini-ikäinen "kakara". En mä tätä herraa kuitenkaan syytä. Hyvä jos hän tekee sisareni onnelliseksi.

Katselin äsken puhelutietojani ja huomasin että viimeinen kunnon maratonpuhelu on puhuttu melkein kaksi kuukautta sitten. Miksi mä en ole soittanut ja kysellyt kuulumisia? Tai toisinpäin. Mihin kaikki on hävinnyt?

Hän puhui blogissaan siitä kuinka on saanut negatiiviset ihmiset pois elämästään. Mä pelkään että mä olen yksi niistä. Asia ratkeaisi kun laittaisin viestiä tai soittaisin ja kysyisin. Mutta en mä osaa. Tottakai 24-vuotias nainen haluaa elää omaa elämäänsä eikä jatkuvasti huolehtia pikkusiskostaan.

Ehkä mä olen vain se kakara riippakivi. En mä osaa olla tämän aikuisempi kuin mä nyt olen. Joka puolelta tulee jatkuvalla syötöllä kaikkia määräyksiä ja vaatimuksia siitä millainen mun pitää olla. Kun mä en riitä tälläisenä kui olen. Yhdeltä sukulaiselta tulee jatkuvaa kommenttia siitä kuinka lapselta mä näytän. Samaa kuulen muualtakin. Minkä mä sille voin että mun keho on tämänlainen? Millainen mun pitää olla että olen omanikäiseni näköinen? Pitääkö mun ruveta käyttämään paljastavia vaatteita ja näyttää samalta kun suurin osa teineistä?

Teksti meni vähän ohi aiheen, mutta ei se kai mitään.

Haluaisin vain sanoa sulle sisko, että mä todella kaipaan sitä kuinka läheisiä me oltiin. Olet rakas. ❤

32

Eilen oli hyvä päivä, mä join sen verran että mulla oli hauskaa. Ei mennyt yli. Sitten alkoi kuitenkin ahdistaa. Baarissa yksi (ei niin mukava) tuttu istui takanani olevaan pöytään. Hän on kuulemma viime viikonloppuna kertonut poikaystävälleni ja tämän kaverille mun todella yksityisiä asioita, joista tämäkin on saanut periaatteessa kuulla vahingossa. Asioita joista tässä maailmassa tietää jotain noin 3 ihmistä. En kuitenkaan jaksanut välittää, annoin vaan olla.

 Kuitenkin koko loppuilta meni tarkkaillessa kaikkea mitä ympärilläni tapahtu, kiinnitän paljon huomiota ihmisten käyttäytymiseen, puheeseen ja ilmeisiin. Kuinka kaksi juuri tavannutta ihmistä pelaa yhdessä biljardia ja flirttailevat toisilleen, poika antaa tytölle uuden mahdollisuuden tämän epäonnistuessa vuorollaan. Kuinka keski-ikäinen mies huojuu tuoppi kädessään ja puhe sammaltaen. Kuinka he kiroavat elämää ja juovat unohtaakseen raskaan työviikon tapahtumat. Kuinka mua ällöttää ihmisten käyttäytyminen, vaikka itse olen varmasti aivan samanlainen, tosin olen vasta 19-vuotias. Ajatukset alkavat ahdistaa.

Välillä tuntuu että mä ajattelen liian syvällisesti asioita. Kuinka mua ahdistaa ylipainoiset ihmiset jotka eivät tee asialle mitään, kuinka ajattelen heidän olevan onnettomia. Kuinka anorektikot ahdistavat, miksi ei vain voi syödä normaalisti kun meillä on siihen mahdollisuus. Kuinka mä ajattelen että masentuneet ihmiset tuntuvat vain rypevän itsesäälissä, miksi mäkin olen vain säälittävä huomiohuora, miksi en vain ota itseäni niskasta kiinni. Mua ahdistaa ajatus että mä syön lääkkeitä, jotka vaikuttavat mun aivotoimintaan. Kuinka taas vaihdan uuteen lääkkeeseen, ja aivoni sumentuvat taas. Pelottaa etten pärjää koskaan ilman lääkkeitä vaikka haluaisinkin.

Mä ajattelen ettei tää ajattelutapa lopu koskaan. Mä olen ajatellut tällein jo pienestä pitäen. Musta oikeasti on alkanut tuntumaan että mun aivoissa on joku vika. Mä olen liian herkkä. Olen aina ollut. Mutta nykyään mä en enää jaksa sitä. Mä ajattelen itsemurhaa vieläkin yhtenä ratkaisuna. Ehkä tuleva psykoterapia auttaa mua jotenkin. Ainakin mä toivon niin.