Vuosi paketissa (42)

Vuosi 2017 on ollut edeltäjäänsä parempi. Asiat ovat menneet niin paljon parempaan päin, vaikka mitään aivan hirveitä muutoksia ei ole tapahtunut. Ajattelin käydä läpi vähän asioita, joita muistan tämän vuoden varrella tapahtuneen.


Tammikuu

Aloitin 6 viikon päiväsairaalajakson 12.1. Aluksi en tykännyt siellä olemisesta yhtään, mutta jo ensimmäisen viikon jälkeen mieleni muuttui. Sain kavereita ja pidin rytmistä mitä se toi elämääni. Sain vähän otetta elämästäni, mikä oli uusi juttu marras-joulukuun kaoottisen tilanteen jälkeen.

Söin kokonaan vegaanisesti.


Helmikuu

Helmikuu meni melkein kokonaan päiväsairaalassa, kuun loppupuolella hoitojakso loppui ja siirryin takaisin polikäynneille.

Parhain asia mitä koko vuonna tapahtui, oli helmikuun yksi päivä kun aloin seurustelemaan poikaystäväni kanssa. Yhdessä olemme vieläkin, ja toivottavasti yhteiselomme jatkuu yhtä hienosti kuin tähänkin asti.

Pohdin myös paljon syömishäiriötä ja sitä, miksi siitä ylipääseminen on niin vaikeaa.

Kävin Apulannan keikalla.

Maaliskuu

Maaliskuussa aloin syömään yli kulutukseni ja yritin nostaa painoa. Kuitenkin parin viikon jälkeen syöksyin takaisin ana-maailmaan ja viilsin taas.

Join taas vähän enemmän ja koin elämän turhaksi. Haudoin itsemurhaa.


Huhtikuu

Huhtikuusta en muista paljoa, enkä edes kirjoittanut silloin kuin yhden postauksen.

Mietin aikuislukiota yhtenä vaihtoehtona lukion käymiselle.


Toukokuu


Toukokuussa odotin innolla tulevaa kesää. Lämpö ja valoisuus nosti mielialaani huimasti ylöspäin.

Painoin ensimmäistä kertaa elämässäni49 kiloa, ja siinä painossa olen edelleen.

Loppu kuusta sekakäytin ja sekoilin ystäväni kanssa. Sekoilu tuotti tulokseksi päivystysreissun ja viiltohaavan tikkauksen. Mieliala valahti alemmas.

Saimme teatteri-porukallamme näytelmän valmiiksi ja pidimme esitykset.


Kesäkuu

Masensi erittäin paljon. Polikäynnit loppui toukokuun puolella ja odottelin kutsua uudelta polilta. Kävin siellä pari kertaa lääkärin juttusilla ja aloin etsimään psykoterapeuttia. Huomasin vanhan "työntekijäni" valmistunen psykoterapeutiksi ja kävin hänen luonaan. Sovimme aloittavamme terapian kun on sopiva aika.

Täytin 19-vuotta.


Heinäkuu

En muista heinäkuusta mitään. :D


Elokuu

Hyppäsin siskoni kanssa tandem-benjihypyn.

Aloitin opiskelun aikuislukion puolella, ja sain koulurytmin taas rullaamaan.

Aloitin psykoterapian.


Syyskuu

Näin kuvista miltä äitini näyttää nykyään ja järkytyin.

Pidin parin viikon laihdutusjakson ja ahdistuin painosta enemmän ja enemmän.


Lokakuu

Aloitin Brintellixin syömisen.

Sekakäytin.

Syyslomalla olin yötä mummolassani pitkästä aikaa.

Halloweenina join itseni älyttömän huonoon kuntoon, joka sai mut tajuamaan etten enää koskaan halua olla niin humalassa.


Marraskuu

Kävin sydänfilmissä, keuhkokuvissa ja verikokeissa.

Parhaan ystäväni sekä poikaystäväni synttärit olivat loppu kuusta.


Joulukuu


Oli itsenäisyyspäivä ja pari päivää vapaata koulusta.

Joululoma alkoi 19. päivä ja kirjoitin pari esseetä jotka olivat rästissä.

Vietimme joulua poikaystäväni kotona sekä mummilassani.

Huomenna pitäisi viettää uutta vuotta ystäväni kanssa sekä käydä poikaystäväni järjestämissä pippaloissa. Tällä kertaa pyrin ottamaan rauhallisesti ja juoda hillitysti. Halloweenin tapahtumat kolkuttelee vielä mielessä.


Tälläinen oli sitten tämä vuosi. Aika menee äärettömän nopeasti eikä tunnu yhtään siltä että vuosi on jo taas vaihtumassa. Huomenna tulee uuden vuoden lupauksista postausta, sekä kerron miten täytin viime vuonna asettamani lupaukset.

Blind-fold on you cannot hide (41)

Taas yksi uneton yö. Tai no onhan tätä yötä vielä jäljellä, mutta en usko että saan nukuttua ollenkaan. Otin unilääkkeen mutta ei sekään auta. Päässä pyörii ajatuksia ja kaikki tuntuu taas vaihteeksi niin helvetin vaikealta.

Kuulokkeet päässä musiikki huutaa täysillä mutta mun ajatukset eivät jätä mua rauhaan millään. Tekisi mieli lähteä ulos juoksemaan paljain jaloin ja tuntea edes jotain. Mulla on niin tyhjä olo vaikka tunnen kaiken niin suuresti. Menneisyydestä tulee takaumia jatkuvalla syötöllä enkä mä saa niitä loppumaan. Etsin netistä muiden ihmisten tarinoita ja kerään tietoa, mutta olen lukenut jo kaiken.

Kunpa olisin tappanut itseni vuosia sitten.

Jouluaatto on huomenna. Vihaan joulua, jouluna ei ikinä tapahdu mitään hyvää. Valitettavasti alkoholi kuuluu oman perheeni jouluun, tosin se kuuluu muutenki jokaiseen viikonloppuuni. En itse juo kuin maksimissaan kerran kuukaudessa, mutta tuntuu että kaikki mun ympärillä on ympäri päissään pari päivää viikosta. Ja mä vihaan humalaisia ihmisiä.

Näin tänään sattumalta yhden ihmisen, joka aina kertoo kuinka mä olen niin iloinen ja nauravainen aina. Ilopilleri. Sellanen mä haluankin olla, ja pääsääntöisesti olenkin. Silti näinä vaikeina hetkinä tekisi mieli vain huutaa kaikkien ihmisten naamaa päin että mä en jaksa olla aina se johon ei satu mikään. Mulla on paksu nahka enkä halua aina näyttää jos muhun sattuu. Mutta ei kai kukaan tahdo? Mä en vaan edes välillä saa näyttää sitä että mä en jaksa. Koko ajan ulkopuolelta tulee paineita, kuinka mun pitäisi muuttaa pois kotoa, pärjätä ylioppilaskirjoituksissa, olla panikoimatta, elää kun mulla ei ole mitään syytä käyttäytyä näin. Mulla on ollut helppo elämä, mun pitäisi olla niin helvetin kiitollinen siitä että mä edes elän. Olla niin kiitollinen kaikesta. Kyllä mä olenkin. Tiedän että elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta munkin elämässä on tapahtunut asioita joita ei kuuluisi tapahtua. Ja juuri nyt musta tuntuu etten pääse noista asioista yli.

Enkä mä osaa puhua kenellekään. Ehkä ennen osasin, mutta en enää. Sekin taito on otettu multa pois.

Mä en vaan jaksa välittää enää mistään.

🇫🇮 (40)

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi 100 vuotta. Mä olen ylpeä ja kiitollinen siitä että saan asua näin turvallisessa ja kauniissa maassa.

Mä olen siinä mielessä onnekas, että olen aina saanut jonkinlaista apua enkä ole ollut vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta. Vaikka hoidon piirissä on heitelty vähän sinne ja tänne, mua ei ole koskaan jätetty ihan kokonaan yksin. Enkä joudu jättämään hoitoja kesken sen takia ettei mulla ole varaa maksaa esimerkiksi terapiaa, Kela antaa tukea. Kun jouduin leikkauksiin, ei perheeni tarvinnut miettiä että pystyvätkö he maksamaan hoitoni, sillä terveydenhoito on todella halpaa verrattuna moniin muihin maihin.

Suomessa on ilmainen oppivelvollisuus ja toisen asteen koulutus on materiaaleja lukuunottamatta ilmaista. Unohtamatta kouluruokaa.

Itse rakastan Suomen luontoa. Vaikka itse asun suuressa kaupungissa, metsät ja järvet ovat ihan käden ulottuvilla. Täällä on kaikki neljä kaunista vuodenaikaa.

On niin paljon mainitsemisen arvoisia asioita, mutta jos kirjottaisin ne kaikki tämä postaus jatkuisi loputtomiin.

Näin yksinkertaisesti, mä olen ylpeä suomalainen. Meillä on kaunis maa.

Päiväni kuvina (39)

Olin laittanut herätyksen klo 8.45 mutta heräsin vasta vähän ennen yhdeksää. Selaan nopeasti snapchatin ja whatsapp-viestit jos niitä on yön aikana tullut. Sen jälkeen pesin hampaat ja kasvot ja laitoin rasvaa.

Sen jälkeen meikkasin. Tänään meikkasin enemmän kuin yleensä, laitoin jopa meikkivoidetta ja eyelinerit. Yleensä laitan vain kulmakarvageeliä ja ripsiväriä.

Suoristin hiukset.

Söin aamupalaksi kaksi palaa paahtoleipää ja lasin vettä. Näyttääpä toi margariinimäärä suurelta..

Kello 10.15 lähdin bussipysäkille ja matkalla poikkesin lähikaupassa ostamassa mangopilttiä terapiaan.

11 aikaan olin jo odottamassa terapian alkua. Aika mulla on joka tiistai 11.15. Tänään alotettiin vähän aikaisemmin.

Kaverini tuli mua vastaan 12 aikaan ja mentiin hänen koululleen syömään. Eipä vielä kukaan ole valittanut etten ole sen koulun oppilas. :D Vegaaniuden "heitin pois" kauan sitten, en millään pysty noudattamaan täysin vegaanista ruokavaliota..

Syönnin jälkeen lähdimme käymään kauppakeskuksessa vaihtamassa kaverini sim-kortti nanosimiksi. Samalla käytiin mm. Tigerissa mutta mukaan lähti vain KitKat-patukka. :D

Kahden aikaan olimme jo mun koululla koska olin menossa opolle. YO-kokeisiin ilmottautumiset on nyt hoidettu. Enää muutama hassu kuukausi kirjoituksiin..

Olin kotona neljän aikaan ja söin ruisleipää. Melkein heti sen jälkeen isä lähti heittämään mua kouluun. Ruotsin koe alkoi viideltä ja tein sitä vähän yli tunnin. Meni ihan hyvin, toisaalta en osaa yhtään arvioida minkä numeron saan.

Isän kyydillä tultiin kotiin ja hän laittoi jotain nopeaa ruokaa sillä välin kun imuroin. Otin rautalisän koska hemoglobiini on edelleen heikolla tasolla. Haluan päästä luovuttamaan verta ja silloin hemoglobiinin pitää olla kunnossa, mulla se on nyt 106. Lisäksi mun pitäisi saada nostettua painoa siihen 50 kiloon, muuten ei voi luovuttaa verta. Tai näin olen ainakin käsittänyt. Tuntuu että mun paino ei vain nouse, vaikka syön.

Seiskan aikaan isälle tuli keikka (hän päivystää tämän viikon) ja lähdin hänen mukaan kun en halunnut jäädä yksin kotiin. Siinä odotellessani yritin lukea englannin kokeeseen mutta eipä siitä paljon mitään tullut. Yritinpähän ainakin.

Kello on kohta yhdeksän enkä enää tee mitään ihmeellistä. Yritän lukea kokeisiin ja siinä sivusilmällä katsoa Greyn anatomiaa johon olen jäänyt taas kerran koukkuun. Menen ehkä poikaystävälleni yöksi mutta sinne ei onneksi ole todellakaan pitkä matka niin voin vaan nopeasti kipittää perille. :D Kohta pitää heittää lääkkeetkin nassuun, jos vaikka saisi unta ennen yhtä.

Kaunis elämä (38)

Mua pelottaa että olen pilannut mun kropan jotenkin peruuttamattomasti. Ensiksi aattelin että kaikki oireet johtuvat darrasta (joka mulla oli kunnolla ekaan kertaan) mutta olo vaan jatkuu ja jatkuu. Mun sydämeen sattuu ja kun yritän hengittää kunnolla tuntuu että rintakehä painaa vastaan ja kurkussa tuntuu pala. Eikä tämä johdu ahdistuksesta, luulisin niin. Mua pelottaa niin paljon etten kehtaa/uskalla varata lääkäriaikaa. Entä jos mä oikeasti olen kuolemassa?

Okei, kyllä mä tajuan että mä olisin kaiken logiikan mukaan kuollut jo. Mutta pää vaan saa aina ajattelemaan pahinta.

Koulu on stressanut todella paljon. En tiennyt että abi-info ollaan jo järjestetty joten en edes tiedä miten ilmottaudun kevään kirjoituksiin. Lähetin opolle hädissäni viestiä ja hän käski käydä tämän viikon aikana luonaan hakemassa lomakkeita. Arvaatkaa vaan olenko käynyt. Noh, tänään ajattelin mennä ennen ruotsin tuntia. Onneksi tässä on vielä aikaa ilmottautua. Tuntuu epätodelliselta ajatella että mä aloitan kirjottamisen muutaman kuukauden päästä. Tässähän pitää aloittaa lukemaan.

Mulla on jäänyt rästiin tehtäviä, ja eilen jätin englannin tunnin väliin että saan yhden enkun kirjoitelman tehtyä. Se oli vasta ensimmäinen poissaolo tämän aineen kurssilta. Ja ensi viikolla alkaa koeviikko eli oon mä ihan hyvin saanut koulussa käytyä.

Paino pysyy siinä samassa 49 kilossa. Se ei ole noin vuoteen liikkunut oikeastaan mihinkään. Ehkä tämä on mun keholle se oikea paino. Ainakin mä jaksan tehdä asioita ihan erilailla kuin hoikempana. Toki koulussa keskittyminen on vielä ajoittain todella vaikeaa, mutta huomaan että kun ei ole niin hirveä nälkä, asiat jäävät pelkällä kuuntelemisella päähän. Kaikista parhaiten opin kun kuuntelen ja teen jotain esim. piirrän samalla. Nyt kun olen pystynyt käymään tunneilla niin huomaan että en mä ehkä olekaan niin huono oppilas, vaikka siltä tuntuukin. Kunpa vielä joskus voisi opiskella ihan täysillä ilman vaikeuksia.

Olen poikaystävälläni, hänellä loppui työsopimus viikko sitten eli hän on kotona päivisin. Hyvä juttu mulle, eipähän tarvitse olla päiviä aina yksin. Katselen kun hän pelaa ja olen onnellinen. Onnellinen siitä että mä olen löytänyt noin ihanan ihmisen vierelleni. Miten toinen ihminen voikaan tehdä elämästä niin paljon kauniimpaa.

Reunalla - hetki on aikaa (37)

Otsikko kuvastaa paljon tämänhetkisiä fiiliksiä. Mun päässä käy jatkuva taisto "hyvän ja pahan" välillä. Toisena päivänä tekee mieli lyödä syömishäiriötä turpaan ja haistattaa paskat, toisaalta taas haluaisi vajota takaisin sinne syömishäiriöhelvettiin. Takasin sinne "oikeasti" pohjalle ja heittää koko elämä sekaisin. Yhtä sekaisin kun itse olin taas pitkästä aikaa viime lauantaina. Mulla ei ole mitään muistikuvia. Sekakäyttö tappaa mut jos mikään muu ei ehdi ennen sitä.

Syyslomalla olen ollut muutaman yön mummolassa ja eilen palasin kotiin. Tänään olen vain käynyt kaupassa ja ollut kotona. Tuntuu että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain, mä en osaa hyvällä omatunnolla vain olla. Silti en saa mitään aikaiseksi ja sekös mielialaa venyttääkin alaspäin.

Ei tämän pitänyt olla näin negatiivinen postaus. On mulla hyviäkin hetkiä ollut, ja koska olen luonteeltani iloinen niin löydän kaikesta yleensä jotain positiivista. Vaikka sitä on varmaan vaikea siellä ruudun toisella puolella uskoa. :D

Ehkä mä huomenna saan aikaiseksi tehdä koulujuttuja. Maanantaina se olisi taas paluu arkeen.

Ihana syksy (36)

Syksy on täällä taas, ihanaa. <3 Ei ole ollut kirjoitusintoa yli kuukauteen.

Brintellix-lääke on auttanut mielialaan paljon, en ole saanut pitkään aikaan itkupotkuraivareita ja muutenkin on ollut tasainen mieliala lähes koko ajan. Paniikkikohtaukset sen sijaan ovat, noh jos ei määrällisesti lisääntyneet niin ainakin muuttaneet muotoaan vaikeammiksi. Kohtauksen tullessa en enää saa itseäni ajattelemaan yhtään selvästi, vaan ajatukset kiihtyvät nollasta sataan sekunnissa. Onneksi ensi viikolla on lääkekontrolli ja aika muutenkin lääkärille, jos hän tietäisin mitä tehdä. Mun pitää muutenkin pyytää häneltä lausuntoa kevään kirjoituksia varten, apua!

Siirryin aikuislukioon nyt lopullisesti ja tuntuu että se oli erittäin hyvä päätös. Pystyn valmistumaan (jos kaikki menee suunnitelmien mukaan) puoli vuotta aikaisemmin kuin päivälukiota käydessä. Enää vuosi lukiota ja mustakin tulee vihdoin ylioppilas!

Olen tälläkin hetkellä koulussa, englannin tunnilla. Paniikki tuntuu kehossa koko ajan, onneksi tuntia on jäljellä enää 20 minuuttia. Tänään onkin viimeinen koulupäivä ja alkaa syysloma. Loma tulee kyllä tarpeeseen, saa pää levätä viikon verran.

Ainiin, paino on tippunut ihan vähän alemmas vaikka en ole vähentänyt syömisiä tai liikkunut enempää. Paino aamupalan jälkeen oli 48.9kg. Syömishäiriö on tyytyväinen mutta järkevä osa mun päässä ei ole. Yritän korjata tilannetta, en halua olla enää tästä pienempi...

Koitan tsempata kirjoittamisen kanssa, haluan itsekin muistaa tulevaisuudessa miten mulla on mennyt. Ilman kirjoittamista en muistaisi mitään. :D

35

Seuraan ja luen monia anoreksia-aiheisia blogeja, ja aina kun näen kuvia anorektisen laihoista ihmisistä mulle nousee esiin inho. Inho sitä luista rintalastaa tai niitä narunvarren paksuisia käsiä kohtaan. Ainoa mikä mua ei (yleensä) ällötä on jalat, ne ohuet reidet ja kauniit pohkeet. Mä haluan laihat jalat. Kauniit ja hoikat reidet.

Toki pidän muutenkin pyykkilauta vatsoista sekä pienistä ranteista. Mutta niiden näkeminen muilla ihmisillä sattuu mua ihan fyysisesti kuin henkisestikin. Tekisi vain mieli huutaa että syökää normaalisti ja terveellisesti, silloin olisitte paljon kauniimpia! Omalla kohdalla omia neuvoja on vain niin vaikea noudattaa.

Joudun ottamaan seuraavaan terapiaan eväät mukaan ja syömään yhdessä terapeuttini kanssa. Mitä mä otan mukaan, miten mä edes pystyn syömään lähes tuntemattoman ihmisen silmien alla. Mä olen jo melkein normaalipainoinen, en mä ole vaarassa kuihtua. Hän taisi vain säikähtää kun sanoin että mun syömishäiriöajan ylimmän ja alimman painon välillä on ollut 12 kiloa. Järkytyin itsekin vähän kun tajusin että se on aika paljon. Ja sitten mun pää toisaalta huutaa että miten mä olen antanut itseni nostaa painoa näin paljon. Ja mä en taas tiedä että mitä ääntä mä kuuntelen. Sitä mun omaa "järjen" ääntä vai laihdutuksen kannalla olevaa ääntä?

  Mitä mun pitää tehdä?

                 

34

Mulla on pitkästä aikaa aivan jäätävän paha olo henkisesti. Musta tuntuu että koulun alku ei ollut mikään paras vaihtoehto. Tai ehkä oli. En mä tiedä. Kuitenki viime viikko oli kokonaisuudessaan ihan ok -asteikon alapuolella. Mulla oli kolme koulupäivää joista yhtenä itkin 20 minuuttia käytävällä paniikkikohtauksen kourissa. Mun pää on taas huutanut että mun pitäisi jättää mun poikaystävä, kuinka mä en muka oikeasti välitä hänestä vaikka mä välitän, ihan oikeasti. Epävakaus pilaa mun ihmissuhteet. Lisäksi eilen näin kuvia äidistäni. Ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen näin miltä hän näyttää. Ja mä järkytyin.

Hän on mennyt fyysisesti paljon huonompaan kuntoon siitä mitä hän oli neljä vuotta sitten. Musta tuntuu niin pahalta, vaikka tiedän että häntä ei kiinnosta mitä lapsilleen oikein kuuluu. Mulle tuli ensimmäistä kertaa sellanen olo että nyt tähän "riitelyyn" pitää tulla muutos. Mun pää eikä kenenkään muunkaan pää ri enää kestä tätä. Mä en pääse tässä elämässä yhtään eteenpäin ennen kuin joku ratkaisu on keksitty. Mutta mä en tiedä mikä se ratkaisu on, isältäkään en saa mitään tukea. Hän vain sanoi että ei tämä ole hänen asiansa. Noh, eihän se olekaan mutta mä olen kuitenkin "vasta" 19-vuotias, en mä osaa tehdä tällaisia päätäksiä yksin. Ehkä mä vain olen liian kakara.

Syömiset on mennyt miten sattuu. Mä olen tietoisesti vähentänyt syömistä viikon ajan, koska ahdistus on taas kasvanut enkä tiedä miten mä hallitsen oikeastaan mitään. Iltapaino on ollut pari kiloa vähemmän kuin viikko sitten, mutta aamupaino on pysynyt lähes samana. Miten mä aina ajaudun tähän kierteeseen? Mä nautin tästä syömättömyydestä ja painon laskusta. Nyt kun on jotain mitä pudottaa.

Mä olen matkalla terapiaan. Saa nähdä saanko puhuttua mistään mieltä painavista asioista. Sen näkee kohta.

                             

33

Luin juuri siskoni uuden blogitekstin. Hän on saanut elämänsä kuntoon ja on vihdoinkin onnellinen, ja mä olen onnellinen hänen puolestaan. Mutta mä olen myös aivan helvetin surullinen. Tekee mieli itkeä ja kaikki tuntuu niin pahalta, mikä saattaa johtua uuden lääkkeen sivuoireista ja vanhan vieroitusoireista.

Ennen minä ja mun toinen sisko asuttiin yhdessä. Saman katon alla elimme yli 14 vuotta. Ollaan riidelty ja tapeltu, huudettu ja autettu toisiamme kaikissa asioissa. Vaikka muutin yli sadan kilometrin päähän toiselle paikkakunnalle meidän välit on aina pysynyt hyvinä. Ollaan soiteltu viikottain ainakin kerran tunnin mittaisia maraton-puheluita. Ja yhtäkkiä kuluneen puolen vuoden aikana me ollaan ajauduttu toisistamme erilleen. Ja musta tuntuu niin pahalta.

Meille molemmille oli henkilökohtaisesti haastavinta aikaa viime syksynä ja talvena. Itse olin todella sekaisin ja pahasti masennuksen syövereissä, ja olin joka päivä aina vain varmempi että talven aikana jonain päivänä mä teen sen maailman itsekkäimmän teon. Samaa ajatteli siskoni. Silti me pidettiin yhtä. Hän löysi joulukuussa rinnalleen uuden poikaystävän, ja tämä ei pidä musta, tai siltä se ainakin tuntuu. Olen tavannut tämän noin 4 kertaa yhteensä varmaan 3 tunnin ajan. Hän sanoo siskolleni että mä olen vain teini-ikäinen "kakara". En mä tätä herraa kuitenkaan syytä. Hyvä jos hän tekee sisareni onnelliseksi.

Katselin äsken puhelutietojani ja huomasin että viimeinen kunnon maratonpuhelu on puhuttu melkein kaksi kuukautta sitten. Miksi mä en ole soittanut ja kysellyt kuulumisia? Tai toisinpäin. Mihin kaikki on hävinnyt?

Hän puhui blogissaan siitä kuinka on saanut negatiiviset ihmiset pois elämästään. Mä pelkään että mä olen yksi niistä. Asia ratkeaisi kun laittaisin viestiä tai soittaisin ja kysyisin. Mutta en mä osaa. Tottakai 24-vuotias nainen haluaa elää omaa elämäänsä eikä jatkuvasti huolehtia pikkusiskostaan.

Ehkä mä olen vain se kakara riippakivi. En mä osaa olla tämän aikuisempi kuin mä nyt olen. Joka puolelta tulee jatkuvalla syötöllä kaikkia määräyksiä ja vaatimuksia siitä millainen mun pitää olla. Kun mä en riitä tälläisenä kui olen. Yhdeltä sukulaiselta tulee jatkuvaa kommenttia siitä kuinka lapselta mä näytän. Samaa kuulen muualtakin. Minkä mä sille voin että mun keho on tämänlainen? Millainen mun pitää olla että olen omanikäiseni näköinen? Pitääkö mun ruveta käyttämään paljastavia vaatteita ja näyttää samalta kun suurin osa teineistä?

Teksti meni vähän ohi aiheen, mutta ei se kai mitään.

Haluaisin vain sanoa sulle sisko, että mä todella kaipaan sitä kuinka läheisiä me oltiin. Olet rakas. ❤

32

Eilen oli hyvä päivä, mä join sen verran että mulla oli hauskaa. Ei mennyt yli. Sitten alkoi kuitenkin ahdistaa. Baarissa yksi (ei niin mukava) tuttu istui takanani olevaan pöytään. Hän on kuulemma viime viikonloppuna kertonut poikaystävälleni ja tämän kaverille mun todella yksityisiä asioita, joista tämäkin on saanut periaatteessa kuulla vahingossa. Asioita joista tässä maailmassa tietää jotain noin 3 ihmistä. En kuitenkaan jaksanut välittää, annoin vaan olla.

 Kuitenkin koko loppuilta meni tarkkaillessa kaikkea mitä ympärilläni tapahtu, kiinnitän paljon huomiota ihmisten käyttäytymiseen, puheeseen ja ilmeisiin. Kuinka kaksi juuri tavannutta ihmistä pelaa yhdessä biljardia ja flirttailevat toisilleen, poika antaa tytölle uuden mahdollisuuden tämän epäonnistuessa vuorollaan. Kuinka keski-ikäinen mies huojuu tuoppi kädessään ja puhe sammaltaen. Kuinka he kiroavat elämää ja juovat unohtaakseen raskaan työviikon tapahtumat. Kuinka mua ällöttää ihmisten käyttäytyminen, vaikka itse olen varmasti aivan samanlainen, tosin olen vasta 19-vuotias. Ajatukset alkavat ahdistaa.

Välillä tuntuu että mä ajattelen liian syvällisesti asioita. Kuinka mua ahdistaa ylipainoiset ihmiset jotka eivät tee asialle mitään, kuinka ajattelen heidän olevan onnettomia. Kuinka anorektikot ahdistavat, miksi ei vain voi syödä normaalisti kun meillä on siihen mahdollisuus. Kuinka mä ajattelen että masentuneet ihmiset tuntuvat vain rypevän itsesäälissä, miksi mäkin olen vain säälittävä huomiohuora, miksi en vain ota itseäni niskasta kiinni. Mua ahdistaa ajatus että mä syön lääkkeitä, jotka vaikuttavat mun aivotoimintaan. Kuinka taas vaihdan uuteen lääkkeeseen, ja aivoni sumentuvat taas. Pelottaa etten pärjää koskaan ilman lääkkeitä vaikka haluaisinkin.

Mä ajattelen ettei tää ajattelutapa lopu koskaan. Mä olen ajatellut tällein jo pienestä pitäen. Musta oikeasti on alkanut tuntumaan että mun aivoissa on joku vika. Mä olen liian herkkä. Olen aina ollut. Mutta nykyään mä en enää jaksa sitä. Mä ajattelen itsemurhaa vieläkin yhtenä ratkaisuna. Ehkä tuleva psykoterapia auttaa mua jotenkin. Ainakin mä toivon niin.

31

Miten paha olo voi hiipiä niin hiljaa ja vallata koko kehon? Mulla oli hyvä päivä, olin iloinen ja näin kaveria. Olin kuskina (!) ja käytiin ottamassa uudet reiät korviin ja hakemassa kaupasta tilaamani ukulele. Sitten kaveri lähti ja menin poikaystävälle. Ihan yhtäkkiä se paha ahdistava olo sai otteensa musta. Tuntuu samalta kuin jännittäisi jotain kivaa tapahtumaa, mutta ei tunnu yhtään kivalta. Perhoset vatsassa ja jännittynyt keho, sekä ilkeät, kamalat ajatukset. Itkettää mutta en mä tahdo itkeä. Mä haluisin vaan puhua mutta ei ole ketään jolle pystyisin/voisin/haluaisin. Mä olen yrittänyt soittaa ukuleleä, katsonut youtubesta videoita jne. Yrittänyt viedä ajatuksia muualle mutta kun se ei auta.

On tässä hyviäkin asioita ollut. Kävin (taas) uudella polilla ja käynti meni loistavasti. Tapaamisessa oli lääkäri ja fysioterapeutti, molemmat vaikuttivat mukavilta ja asiat loksahtivat edes hieman parempaan suuntaan. Aloitan psykoterapian heti kun löydän terapeutin. Mä lähetin viestiä hänelle, ihmiselle jolle mä pystyn puhumaan. Olenkohan puhunut tässä blogissa mitään hänestä. Joka tapauksessa hän on ihminen joka on auttanut mua paljon muutama vuosi sitten, ja hän on nykyään valmis psykoterapeutti. Mä melkein sain sydänkohtauksen kun selasin psykoterapeuttilistoja ja hänen nimensä pomppasi esiin. Mä olen miettinyt kaksi vuotta missä hän oikein on. Ja mun onnekseni hän muisti mut. Hänellä on kalenteri täynnä, mutta sanoi että hän haluaa jatkaa mun kanssa työskentelyä, että hän keksii jonkun keinon. Ja mä niin toivon että hän löytäisi ratkaisun. Ainakin hän sanoi yrittävänsä saada mulle ajan juhannuksen jälkeiselle viikolle. Toivotaan parasta.

Pitäisiköhän ottaa temesta, näitä oloja vartenhan se on mulle määrätty. En mä tiedä.

Ei tämä elämä ota sujuakseen.

30

Mä en jaksa. Oon vaan itkenyt ja nukkunut koko päivän. Yksin. Poikaystävä yrittää auttaa mutta mä torjun sen. Valehtelen että kaikki hyvin. Se kävi kattomassa mua mutta lähti aika nopeasti kun sanoin että mee vaan kavereitten kanssa, mä meen nukkuun kun väsyttää. Halattiin ja siinä vaiheessa mä pidättelin täysillä kyyneleitä. Ois tehny mieli huutaa että älä mene, mä en pärjää. Mut en mä osaa tai halua sanoa. En mä edes tiedä auttaako sen läsnäolo. Kun mä en vaan tiedä mitä mä haluan. Mä vaan itken.

Meijän piti mennä keskustaan yhdessä tänään mutta mä en jaksanut. Mä tulin kotiin ja viilsin. Ja itkin. Isä taas juonut kaksi päivää putkeen nukkumatta. Järjetön ahdistus.

Kunpa joku osais lukee mun tunteita kun mä en itse sitä osaa. Voi kun mä olen väsynyt tähän kaikkeen. Millon tää loppuu?

29 (Rakkaus sateeseen)

Sataa. On satanut koko päivän. Mä avasin ikkunan ja vaan haistelen raikasta ilmaa. se on jotenkin niin lohdullinen tuoksu. Mä muistan kun muutama vuosi sitten kauhean rääkkitreenin ja syömättömyyden jälkeen mä vaan katsoin sadetta ja muistan sen tuoksun.

Ja mä ajattelin että ne ajat olisi jo jääneet taakse. Mutta ei. Tässä mä olen taas, samassa tilanteessa aina vaan uudestaan.

En mä jaksais, mutta kun mun on vaan pakko.

28

4 päivää kulunut. Ei se edes näytä pahalta.

27 Päivystysreissu - taas

Viime postauksesta on melkein kuukausi. Tuntuu että on tapahtunut paljon mutta ei kuitenkaan mitään.

Masennus on taas vaikeampi kuin vähään aikaan. Keskiviikkona join liikaa, ja sain päähänpiston ottaa lääkkeitä. Otin panacodia, buranaa ja ketipinoreita. Sain fiiliksen että viillän. Ja niin mä viilsin, liian syvälle. Ohikulkija soitti mulle ambulanssin, ja lopulta poliisit kun en suostunut lähtemään hoitoon. Niimpä mä menin päivystykseen poliisisaattueella taas kerran. Mua nolottaa niin paljon. Siellä lähdin vain kävelemään pois, etsin uloskäyntiä kunnes hoitaja soitti vartijan vahtimaan mua. Mietti jo pitääkö mut laittaa eristykseen. Mutta siinä vaiheessa mä en enää uskaltanut laittaa vastaan, mut ois heitetty osastolle jos olisin ollut vastahakoinen. Siinä jonkin ajan kuluttua mut tultiin tikkaamaan ja kyseltiin että mitä mun päässä pyörii ja tsekattiin oonko psykoottinen. En ole. Pääsin pois, ja nyt sitä ollaan 5 tikkiä kädessä.

Valehtelin isälle että olin keskiviikkoyön poikaystävällä, ja olin pitkähihaisella kotona. Tänään valehtelin että mulla oli koulurepussa sakset ja osuin vahingossa niihin. Läpi meni.

Voi kuinka mä vihaankaan itseäni.

26

Mulla menee jotenkin tosi hyvin. Mä oon ilonen, ulkona paistaa aurinko ja on lämmin. Oon saanut hoidettua muutamia asioita, esimerkiksi perjantaina menen ajamaan autokoulun harjoitteluvaiheen ryhmäajon, teatteriesitykset alkavat sunnuntaina - ja mä oon melkein normaalipainoinen.

Mä en itsekään voi uskoa sitä. Viime keväänä tähän aikaan painoin noin 42 kiloa. Nyt vuotta myöhemmin mä olen 49 kiloa painava lähes normaalipainoinen. Ekaa kertaa elämässäni. Ja ei, mä en tunne oloani (usein) yhtään liian suureksi.

Mä olen matkalla polilta kotiin. Koulunkäynti takkuaa vielä pahasti, mutta mä en jaksa antaa sen häiritä mua nyt. Mä olen iloinen.

Tänään on hyvä päivä!

25

Onpa pitkä aika viime postauksesta. Samaa kuuluu kun aina ennenkin.

Tuntuu etten saa otetta mistään, en laihdutuksesta, en koulusta, en normaalista arjesta, en elämästä.

Kävin juttelemassa iltalukion opon kanssa eilen, saattaa olla että ensi syksynä aloitan sitten siellä. En ole vielä varma. Jotenkin mua pelottaa että jos opiskelut eivät lähde käyntiin sielläkään.

Liian vaikeita päätöksiä.

Tänään illalla menen vielä poikaystävälle yöksi. Juon varmaan muutaman siiderin. Onneksi on pääsiäisloma.

24

Mua pelottaa. Oksettaa. Ahdistaa. Mä haluan niin paljon olla normaali, mutta mä en voi sille mitään että mun pää elää menneisyydessä. Vaikka mä yritän parhaani taistella sitä vastaan.

Mä satutan muita olemalla tälläinen, mä en halua satuttaa. Tai haluan, mä haluan saada ihmiset ymmärtämään että mä olen kamala. Että mun kanssa ei kannata olla. Jos mä en päästä ketään mun lähelle niin kukaan ei voi satuttaa mua. Vaikka mä tiedän että sä et koskaan satuttais mua. Mä en vaan osaa luottaa. Mua pelottaa olla näin pieni ja heikko. Se on ennenkin kostautunut mulle, musta ei ole fyysisesti vastusta kenellekkään. Mä pelkään kosketusta aivan helvetisti, mulla kestää lähemmäs puoli tuntia edes istua rennosti mun poikaystävän vieressä. Vaikka hän on maailman luotettavin ihminen.

Mä juon itseni niin huonoon kuntoon ettei millään ole enää mitään väliä. Siihen pisteeseen kun mä en jaksa enää välittää.

Mä oon todella epätoivoinen elämän suhteen. Mä en jaksa. Mä en tule elämään pitkään. Mun elämällä ei ole enää mitään väliä. Mä tapan itseni kuitenkin tässä muutaman vuoden sisällä. En tiedä vielä milloin, mutta mä en elä enää lukion jälkeen.

23

Taas mä syöksyn siihen anan maailmaan. Mä lähes saavutin sen pelottavan normaalipainon alarajan, ja mikään ei muuttunut. Nyt mä olen vain lihava. Tästä on hyvä päästä vain alaspäin, kun on jotain mitä laihduttaakin.

Mä triggeröidyn kun katselin vanhoja kuviani. Mä olen ollut aivan helvetin pieni. Mä nään sen vasta nyt. Silloin tunsin itteni valaaksi. Mä haluan olla niin pieni taas.

En ole käynyt koulussa kahteen viikkoon. Mitä väliä, mä tapan itteni kuitenkin. Huomenna mulla on polikäynti, en usko että siitäkään on mitään "hyötyä". En mä edes tiiä mitä mä haluan. Kai mä haluan olla normaali. Tai kuollut.

22

Tällä hetkellä mä vaan toivoisin että mä voisin kuolla.

Mä viillän ja viillän, mutta en tarpeeksi syvälle. Mä oon aivan vitun loppu.

Mä en jaksa.

21

Mä oon alkanut syömään yli mun kulutuksen, ihan omasta tahdosta. Mä oon kyllästynyt siihen kuinka ihmiset pitävät mua 10-13 vuotiaana vain sen takia, kun mä olen niin pienikokoinen ja muodoton. Näytän kasvoistakin todella lapselliselta.

Paino ei ole mennyt suuntaan tai toiseen tämän "lihotuskuurin" aikana. En mä kyllä tiedä mihin painoon mä tähtään. Entäs jos tää paino missä nyt oon, on se paino missä mun kehon on hyvä olla? Mä oon aina ollu pienikokoinen vaikka olisinkin syönyt jäätäviä määriä huonoa ruokaa.

Päiväosasto-jaksokin loppui viime viikolla, olin perjantaina jo koulussakin! Mulla on todella helppo jakso, vain kaksi kurssia. Nyt on hiihtoloma. Ahdistaa kouluun meneminen, olkoonkin niin että mulla on helppo jakso. Viime koulupäivä loppui suureen paniikkikohtaukseen bussipysäkillä kotiin lähtiessä. Mutta nykyään mulla on vähän motivaatiota selvitä eikä jäädä tuleen makaamaan.

Mä saan parantua.

20

Mua ahdistaa tosi paljon ajatus siitä, että olen roikkunut tässä syömishäiriö-maailmassa yli kolme vuotta. Blogia olen kirjoittanut vuoden 2014 tammikuusta asti. Mä olen käyttänyt mun teinivuodet vihaten itseäni ja elämistä. Mua itkettää ajatus siitä että mä olen jo näin "vanha" ja mä en muista näistä vuosista mitään muuta kuin jatkuvan ahdistuksen painosta, tarkat luvut kuinka paljon olen painanut ja halun kuolla.

Mä en millään haluaisi päästää syömishäiriöstä irti, mutta en mä halua vanhana ajatella etten elänyt nuoruuttani kunnolla. Mä haluan päästä masennuksesta sekä paniikkihäiriöstä eroon. Mä en voi parantua ennen kuin annan itselleni luvan parantua. Mun pitää saada päähäni tieto siitä, että mä olen sairas. Mun pitää hyväksyä se ja vastaanottaa apua.

Miksi se on niin vaikeaa?

Moni syömishäiriöinen voi varmaan samaistua siihen ajatusmaailmaan, ettei ole vaikka tarpeeksi laiha sairastaakseen anoreksiaa. Masentunut saattaa ajattella että on vain laiska ja saamaton tehdäkseen asioita, "en minä voi olla masentunut". Miksi ei voi olla itselleen armollisempi? Ei kukaan valitse sairautta. Mielenterveysongelmat ovat sairauksia kuten vaikka reuma ja syöpä. Tuskin kukaan sanoo itselleen ettei ota apua vastaan jos sairastaa syöpää. Miksi mä siis haluan hankaloittaa omaa avunsaantiani sillä, että haluan tiedostaen pitää kiinni sairaudesta?

En mä tiedä. Mä en omasta mielestäni ansaitse apua. Mutta olen alkanut pohtimaan kaikkea, en mä olisi viettänyt aikaa osastoilla jos mä olisin terve. Mun pitää varmaan alkaa hyväksymään että mä ansaitsen ja tarvitsen apua. Jokainen ansaitsee avun saamisen. Se on pitkä ja vaikea polku kävellä, mutta mä haluan olla terve joskus.

Koko ajan mun päässä on se ääni joka sanoo, että pitää olla laihempi. Laihempi että voin kesällä käyttää shortseja. Laihempi että ihmiset kääntyisivät ja kauhistelisivat laihuuttani. Haluanko mä sitä vain huomion takia? En. Mä en ole tyytyväinen itseeni nyt kun olen tämän painoinen. Mun pitäisi olla laihempi että mä pitäisin itsestäni. Vähintään 10 kiloa pois ja sitten olisin edes siedettävä. Näistä ajatuksista mä haluaisin eroon. Mutta mua pelottaa aivan helvetisti astua siihen terveempään maailmaan. Astua pois tästä mun sairauskuplasta jossa olen ollut 15-vuotiaasta asti.

Tulipas sekalainen teksti. Kai tämä on vain sitä ajatusvirtaa. Huomenna saatan olla taas aivan juurtunut sairauteen ja toisena päivänä valmis parantumaan. Tulevaisuus näyttää mihin mun elämä päätyy. Ei auta muu kuin odottaa.

19

Mä oon ihan hukassa mun tunteiden kanssa. Mä haluan tuntea sen ihanan ihastumisen tunteen, ja mun kuuluisikin tuntea se, mutta ei. Mä en tunne. Ihan kuin se olisi lasiseinän takana, mä nään ja tiedän että se on mun lähellä, mutta se lasi estää sen tunteen pääsyn mun mieleen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä voin todellakin sanoa että mä vihaan tätä helvetin sairautta. Miksei tää masennus hellitä otettaan? Mä vihaan mun aivoja.

Mä tutustuin yhteen poikaan, tai no mieheen, sanotaan vaikka jätkään, viikonloppuna. Vietettiin yhdessä perjantai ja lauantai ja ollaan nähty joka päivä sen jälkeen. Mä olen oikeasti ihastunut siihen vaikka mun mieli ei enää tunnista mitään hyviä tunteita. Kai mun pää yrittää suojella mua. Toi jätkä ei vaan ole sellainen kuin muut, se haluaa viettää mun kanssa aikaa sen takia millainen mä olen, ei sen takia että olen vain tyttö. Se ei ole vihjannut mitään seksiin liittyvää, ei edes yrittänyt mitään vaikka nukuttiin samassa sängyssä humalassa hänen luonaan. Se on nähnyt mun isän ja jutellut sen kanssa kuinka hän haluaa olla mulle mahdollisimman hyvä ihminen. Tiedän kyllä että ollaan tiedetty toisemme vasta vähän aikaa, mutta eihän sitä voi tietää mitä tapahtuu.

Mun pitäisi vaan luottaa enemmän. Se on vaan aivan sairaan vaikeeta välillä.

14.2.2017

Postauksen kirjoittaminen venyikin viikon mittaiseksi. Edelliset tekstit olen kirjoittanut viime viikolla.

Vaa'astani loppui patterit ja jouduin olemaan ilman tietoa painostani noin 5 päivää. Yhtä tuskaa, olin varma että painoni on noussut vähintään muutamalla kilolla, mutta se ei ollut heilahtanut mihinkään suuntaan. Hyvä kai. Ainakaan en ole painavampi, vaikka näytän siltä.

Miesrintamalle kuuluu hyvää, nyt yli viikon "tunteneena" asiat rullaa mallikkaasti. Ärsyttää vaan tämä mun tunteettomuus. Kun mä tunnen sitä kohtaan kaikkea, mutta samalla mä vain olen tyhjä. Miksi en vain voi olla normaali.

Ahdistaa kaikki asiat, mä haluaisin aloittaa koko elämän puhtaalta pöydältä.

Noin tunnin päästä on hoitoneuvottelu jonne on tulossa aivan liikaa ihmisiä (lääkäri, omahoitajani täältä päiväosastolta sekä omahoitaja polilta, opo, ryhmänohjaaja sekä isäni). Hoitojaksoni loppuu ensi viikon torstaina. Pelottaa. Miten mä pärjään ilman näin tiivistä hoitoa ja rytmiä? Miten mä pääsen takaisin kouluun? Itkettää.

Tämä postaus on jo aivan liian pitkä. Laitan loppuun vielä oman kuvani, en tiedä miksi. Siitä ainakin huomaatte että en ole mikään kevyt keijukainen, ainakaan vielä.


Hyvää ystävänpäivää!

18

Selailin vanhaa blogiani ja suutun itselleni. Mä olen ollut todella pieni joskus, katson lukuja joita olen listannut ja mietin että missä vaiheessa mä oon päästänyt itseni näin suureksi? Vuosi sitten näihin aikoihin painoin 6 kiloa vähemmän. Olen 6 kiloa lihavampi, täynnä läskiä. Hyi helvetti.

Päiväosastolla menee ihan ok, eilen tuli uusi tyttö joka on todella laiha, hän on anorektikko. Mä olen kateellinen, mä olen niin suuri verrattuna häneen. Hän on muutenkin kaunis ja omaperäisen näköinen. Mä olen ruma. Ja lihava. Kuulostaapa kauniilta.

Mun tekee mieli oksentaa mutta en aio ryhtyä siihen enää.

Olen tutustunut muutamaan ihmiseen tuolla päiväsairaalassa, ollaan pelattu Scrabblea ja oltu musiikkihuoneessa soittamassa. En mä kunnolla osaa mitään soittaa, mutta basso, kitara ja koskettimet menee ihan okei. Vielä kun osaisi laulaa.

Musta tuntuu että mun aivot ei toimi kunnolla. Tiiän kyllä että nälkiintyminen muuttaa aivoja, saan kuulla siitä kyllä. Mutta en ole enää (paljoa) alipainoinen, mun aivojen pitäisi toimia. Mutta mä en pysty keskittymään kunnolla mihinkään, mun on pakko heilua ja tehdä jotain liikettä koko ajan, en osaa muodostaa puhuessa normaaleja lauseita saati muistella mitään asioita. En muista tästäkään viikosta mitään. Mikä mua vaivaa?

Mä odotan kevättä ja kesää. Sitä kun tulee lämpimät ilmat ja pääsee ulos. Lämpimällä säällä tulee liikuttua paljon ja siinä palaa kaloreita hyvin. (Tekosyitä sille etten liiku talvella). Ei talvella tee mieli lähteä juoksemaan kylmään. Teen mä sitäkin, mutta kesäisin vedän 10 kilometrin lenkkejä ja esimerkiksi rullaluistelen siihen päälle.

Outoa puhua kesästä kun tuntuu ettei jaksa elää edes tätä talvea loppuun. Viime joulukuussa olin aivan varma että tapan itseni tämän talven aikana. En ole ainakaan vielä kuollut. Tuskin edes pystyisin tappamaan itseäni.

Sekavaa tekstiä. Blogillani on paljon vähemmän katselukertoja kuin vähän aikaa sitten. En ihmettele, tälläistä sekavaa tekstiä on vaikea lukea.

17

Mä syön aivan liikaa, mun mieli ajattelee että jes, nyt syödään paljon kun sitä ei tiedä millon seuraavan kerran ruvetaan mahdollisesti paastoamaan. Voi kun mä haluaisin pois tästä helvetin noidankehästä. Mutta onko se edes mahdollista? En mä halua sitä tarpeeksi.

Mä olin vähän aikaa sitten edes vähän onnellinen. Silloin kun olin katsomassa Apulantaa Helsingissä. Mutta sen jälkeen se sama harmaa arki alkoi. En mä koe olevani yhtä masentunut kuin vaikkapa marras- ja joulukuussa. Jotenkin tämä masennus on erilaista, ei ihan niin toivotonta mutta silti raskasta.

16

Pitäisi mennä nukkumaan mutta ahdistus valtasi koko mun kropan. Mun sisko meni jo nukkumaan ja mä jäin olohuoneeseen. Mä puhuin yhden mun kaverin kanssa ja puhuttiin tosi vaikeistakin asioista. Jotenkin kaikki pahat muistot tulvahti mun mieleen ja nyt mun tekee mieli vain itkeä ja viiltää, mutta kumpaakaan en voi tehdä. Miten mä koskaan pääsen näistä muistoista eroon, miten mä tuun oppimaan elämään niitten kanssa. Miten mä voin koskaan elää itseni kanssa, kun tiedän mitä kaikkea mun kropalle on tehty. Mä olen likainen, se on kuin merkitty muhun. Mua ei saa enää puhtaaksi, mä olen aina tahrittu. Mä ällötän itseäni. Mä vihaan tätä ruumista.

15

Mun piti kirjoittaa ihan muista aiheista mutta mulla on nyt paniikkikohtaus päällä, eikä mun aivot toimi kunnolla. Oon junassa. Sydän hakkaa ja niellessä tuntuu kuin kurkussa olisi joku este. Eihän siellä mitään voi olla (vai mitä?). En mä voi kuolla tähän, enhän voi kuolla tähän. Otin Temestan ennen lähtöä juuri sitä varten, että olisi helpompi olla, mutta ei se näytä auttavan. Voi luoja mä olen niin väsynyt tähän.


Mun piti siis ihan aluksi kirjoittaa vain siitä, kuinka mä heilun kahden ajatuksen välillä, haluanko vai enkö halua parantua. Lähinnä tarkoitan itsetuhoisuutta ja tätä suurinta oravanpyörää eli syömishäiriötä. Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä mä luopuisin ihan milloin tahansa, tekisin melkein mitä vain saadakseni elää ilman noita kahta, tai oikeastaan ilman mitään sairautta. Mutta jokin varsinkin syömishäiriön kukistamisessa pelottaa, tuntuu kuin se olisi jo niin suuri osa mua, etten mä osaa olla olemassa ilman sitä. Mä en osaa ajatella että olisi olemassa Usva ja syömishäiriö, eikä Usva syömishäiriöinen. En osaa selittää, mutta toivon ja luulen että ymmärrätte mua.


Tänään olin vain kotona, hoitopäivä jäi väliin. Aurinko paistoi ja ulkona näytti kauniilta, keväiseltä. Mulla oli pitkästä aikaa aivan helvetin hyvä fiilis. Tämä syksy ja talvi ovat olleet rankkoja, vaikeita asioita on tapahtunut aivan liikaa, ja mä paloin ihan loppuun. Koulunkäynnin jätin jo lokakuun aikoihin, mä vetäydyin kotiin. Alkoholia kului järjettömiä määriä, saatoin juoda 4-5 kertaa viikossa paljon kerralla. Ensiapu, poliisit ja ambulanssit on tullut kyllä tutuiksi tämän talven aikana, enkä jaksa millään odottaa että kevät tulisi. Jotenkin kevään tulo merkitsisi muutosta, ja mä haluan (ja en halua) parantua. Mua pelottaa että repsahdan siihen alkoholin maailmaan, mitä en todellakaan halua. Mulla on mahtavat geenit päätyä alkoholistiksi. Sen takia mut laitetaan myös päihdetyöntekijän juttusille kun lopetan osastojakson helmikuussa. Ehkä se on ihan hyvä, mun pitää rauhoittua.

Uusi lääkäri polilta teki lähetteen huumeseuloihin ja verikokeisiin, ettei mun lääkkeiden väärinkäyttö ole aiheuttanut mitään vaurioita. Lisäksi osaston lääkäri lisäsi samaan lähetteeseen sydänfilmin ja suola-arvojen mittauksen. Mun pitäisi varata labra-aika, en vain tiedä mikä aamu pystyn menemään ja olisi vapaita aikoja.

Paniikki oli jo hetken helpompi, nyt se taas alkaa viedä mua. Vähän yli tunti vielä matkaa, mun on pakko kestää.

14

Keskiviikkona menin päiväosaston arviointihaastatteluun. Ajattelin että aloitan joskus muutaman viikon päästä, mutta toisin kävi - aloitin eilen. Jakso kestää 6 viikkoa. Tää paikka ei tunnu oikealta, mutta en mä voinut kieltäytyä. Pakko ottaa kaikki apu vastaan. Uusi kokemus tämäkin, en mä ennen ole ollut aikuisten päiväosastolla, nuorten kylläkin.

Täällä on tylsempää kuin nuorten puolella. Ajan tappamista, ja kun ei pysty edes keskittymään lukemiseen ei täällä ole mitään tekemistä ryhmien ja omahoitaja-aikojen välissä. Ruokailut eivät (onneksi..) ole valvottuja, mutta sekin toisaalta ahdistaa vaan enemmän.

Puolelta alkaa yhteisöryhmä, siihen asti selaan salaa puhelintani, niitä kun ei täällä saisi pitää.

13

Mä oon solmussa, kaikki ahdistaa/itkettää/vituttaa. Mä oon mun mummulla, missä yleensä on ollut helppo olla, mutta jostain syystä mua ahdistaa täälläkin oleminen. Haluan kotiin, mutta tiedän että sielläkin vain ahdistaisi.

Huomenna siskoni ja toisen mummuni piti lähteä käymään meillä, ja mun piti mennä samalla kyydillä kotiin mutta pakkanen pilasi kaiken. Joudun siis luultavasti menemään yksin junalla tai bussilla. Mä itkin koko viime junamatkan kun menin toiselta siskoltani kotiin.

Mummuni kehui äsken kuinka näytän naisellisemmalta nykyään kuin ennen, kuinka olen saanut vähän muotoja. Painoni on noussut noin 3 kiloa vuodessa, tiedän että vartaloni on muuttunut. Mutta sanat kuulostavat korvissani vain haukuilta. "Läski" ja "ällöttävä". Sellainen mä olen.

Mä olen Usva, 166cm/47kg.

47 kiloa ihraa ja läskiä.

Sellanen mä olen.

Läski.

12

Uuden vuoden lupauksia:

1. Vähennä tai lopeta alkoholin käyttäminen

2. Aikuistu. Mä en ole enää mikään teini, vaan täysi-ikäinen. Mun pitää myös alkaa elämään sen mukaan.

3. Aloita vegaaninen ruokavalio. Mä olen jo jonkun aikaa elänyt lähes kokonaan vegaanisesti, nyt haluan aloittaa kokonaan vegaanisen ruokavalion. (Tiedän ettei vegaanisuus ole pelkästään ruokavalion muutos mutta siitä on hyvä aloittaa.)

4. Ärsyttää laittaa tämä, mutta laihduta.

5. Panosta kouluun enemmän.

Tässä on lupauksia. Toivottavasti saan pidettyä niistä kiinni. Ainakin mä yritän parhaani mukaan.

Hyvää uutta vuotta kaikille teille ihanille. ♥