20

Mua ahdistaa tosi paljon ajatus siitä, että olen roikkunut tässä syömishäiriö-maailmassa yli kolme vuotta. Blogia olen kirjoittanut vuoden 2014 tammikuusta asti. Mä olen käyttänyt mun teinivuodet vihaten itseäni ja elämistä. Mua itkettää ajatus siitä että mä olen jo näin "vanha" ja mä en muista näistä vuosista mitään muuta kuin jatkuvan ahdistuksen painosta, tarkat luvut kuinka paljon olen painanut ja halun kuolla.

Mä en millään haluaisi päästää syömishäiriöstä irti, mutta en mä halua vanhana ajatella etten elänyt nuoruuttani kunnolla. Mä haluan päästä masennuksesta sekä paniikkihäiriöstä eroon. Mä en voi parantua ennen kuin annan itselleni luvan parantua. Mun pitää saada päähäni tieto siitä, että mä olen sairas. Mun pitää hyväksyä se ja vastaanottaa apua.

Miksi se on niin vaikeaa?

Moni syömishäiriöinen voi varmaan samaistua siihen ajatusmaailmaan, ettei ole vaikka tarpeeksi laiha sairastaakseen anoreksiaa. Masentunut saattaa ajattella että on vain laiska ja saamaton tehdäkseen asioita, "en minä voi olla masentunut". Miksi ei voi olla itselleen armollisempi? Ei kukaan valitse sairautta. Mielenterveysongelmat ovat sairauksia kuten vaikka reuma ja syöpä. Tuskin kukaan sanoo itselleen ettei ota apua vastaan jos sairastaa syöpää. Miksi mä siis haluan hankaloittaa omaa avunsaantiani sillä, että haluan tiedostaen pitää kiinni sairaudesta?

En mä tiedä. Mä en omasta mielestäni ansaitse apua. Mutta olen alkanut pohtimaan kaikkea, en mä olisi viettänyt aikaa osastoilla jos mä olisin terve. Mun pitää varmaan alkaa hyväksymään että mä ansaitsen ja tarvitsen apua. Jokainen ansaitsee avun saamisen. Se on pitkä ja vaikea polku kävellä, mutta mä haluan olla terve joskus.

Koko ajan mun päässä on se ääni joka sanoo, että pitää olla laihempi. Laihempi että voin kesällä käyttää shortseja. Laihempi että ihmiset kääntyisivät ja kauhistelisivat laihuuttani. Haluanko mä sitä vain huomion takia? En. Mä en ole tyytyväinen itseeni nyt kun olen tämän painoinen. Mun pitäisi olla laihempi että mä pitäisin itsestäni. Vähintään 10 kiloa pois ja sitten olisin edes siedettävä. Näistä ajatuksista mä haluaisin eroon. Mutta mua pelottaa aivan helvetisti astua siihen terveempään maailmaan. Astua pois tästä mun sairauskuplasta jossa olen ollut 15-vuotiaasta asti.

Tulipas sekalainen teksti. Kai tämä on vain sitä ajatusvirtaa. Huomenna saatan olla taas aivan juurtunut sairauteen ja toisena päivänä valmis parantumaan. Tulevaisuus näyttää mihin mun elämä päätyy. Ei auta muu kuin odottaa.

19

Mä oon ihan hukassa mun tunteiden kanssa. Mä haluan tuntea sen ihanan ihastumisen tunteen, ja mun kuuluisikin tuntea se, mutta ei. Mä en tunne. Ihan kuin se olisi lasiseinän takana, mä nään ja tiedän että se on mun lähellä, mutta se lasi estää sen tunteen pääsyn mun mieleen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä voin todellakin sanoa että mä vihaan tätä helvetin sairautta. Miksei tää masennus hellitä otettaan? Mä vihaan mun aivoja.

Mä tutustuin yhteen poikaan, tai no mieheen, sanotaan vaikka jätkään, viikonloppuna. Vietettiin yhdessä perjantai ja lauantai ja ollaan nähty joka päivä sen jälkeen. Mä olen oikeasti ihastunut siihen vaikka mun mieli ei enää tunnista mitään hyviä tunteita. Kai mun pää yrittää suojella mua. Toi jätkä ei vaan ole sellainen kuin muut, se haluaa viettää mun kanssa aikaa sen takia millainen mä olen, ei sen takia että olen vain tyttö. Se ei ole vihjannut mitään seksiin liittyvää, ei edes yrittänyt mitään vaikka nukuttiin samassa sängyssä humalassa hänen luonaan. Se on nähnyt mun isän ja jutellut sen kanssa kuinka hän haluaa olla mulle mahdollisimman hyvä ihminen. Tiedän kyllä että ollaan tiedetty toisemme vasta vähän aikaa, mutta eihän sitä voi tietää mitä tapahtuu.

Mun pitäisi vaan luottaa enemmän. Se on vaan aivan sairaan vaikeeta välillä.

14.2.2017

Postauksen kirjoittaminen venyikin viikon mittaiseksi. Edelliset tekstit olen kirjoittanut viime viikolla.

Vaa'astani loppui patterit ja jouduin olemaan ilman tietoa painostani noin 5 päivää. Yhtä tuskaa, olin varma että painoni on noussut vähintään muutamalla kilolla, mutta se ei ollut heilahtanut mihinkään suuntaan. Hyvä kai. Ainakaan en ole painavampi, vaikka näytän siltä.

Miesrintamalle kuuluu hyvää, nyt yli viikon "tunteneena" asiat rullaa mallikkaasti. Ärsyttää vaan tämä mun tunteettomuus. Kun mä tunnen sitä kohtaan kaikkea, mutta samalla mä vain olen tyhjä. Miksi en vain voi olla normaali.

Ahdistaa kaikki asiat, mä haluaisin aloittaa koko elämän puhtaalta pöydältä.

Noin tunnin päästä on hoitoneuvottelu jonne on tulossa aivan liikaa ihmisiä (lääkäri, omahoitajani täältä päiväosastolta sekä omahoitaja polilta, opo, ryhmänohjaaja sekä isäni). Hoitojaksoni loppuu ensi viikon torstaina. Pelottaa. Miten mä pärjään ilman näin tiivistä hoitoa ja rytmiä? Miten mä pääsen takaisin kouluun? Itkettää.

Tämä postaus on jo aivan liian pitkä. Laitan loppuun vielä oman kuvani, en tiedä miksi. Siitä ainakin huomaatte että en ole mikään kevyt keijukainen, ainakaan vielä.


Hyvää ystävänpäivää!

18

Selailin vanhaa blogiani ja suutun itselleni. Mä olen ollut todella pieni joskus, katson lukuja joita olen listannut ja mietin että missä vaiheessa mä oon päästänyt itseni näin suureksi? Vuosi sitten näihin aikoihin painoin 6 kiloa vähemmän. Olen 6 kiloa lihavampi, täynnä läskiä. Hyi helvetti.

Päiväosastolla menee ihan ok, eilen tuli uusi tyttö joka on todella laiha, hän on anorektikko. Mä olen kateellinen, mä olen niin suuri verrattuna häneen. Hän on muutenkin kaunis ja omaperäisen näköinen. Mä olen ruma. Ja lihava. Kuulostaapa kauniilta.

Mun tekee mieli oksentaa mutta en aio ryhtyä siihen enää.

Olen tutustunut muutamaan ihmiseen tuolla päiväsairaalassa, ollaan pelattu Scrabblea ja oltu musiikkihuoneessa soittamassa. En mä kunnolla osaa mitään soittaa, mutta basso, kitara ja koskettimet menee ihan okei. Vielä kun osaisi laulaa.

Musta tuntuu että mun aivot ei toimi kunnolla. Tiiän kyllä että nälkiintyminen muuttaa aivoja, saan kuulla siitä kyllä. Mutta en ole enää (paljoa) alipainoinen, mun aivojen pitäisi toimia. Mutta mä en pysty keskittymään kunnolla mihinkään, mun on pakko heilua ja tehdä jotain liikettä koko ajan, en osaa muodostaa puhuessa normaaleja lauseita saati muistella mitään asioita. En muista tästäkään viikosta mitään. Mikä mua vaivaa?

Mä odotan kevättä ja kesää. Sitä kun tulee lämpimät ilmat ja pääsee ulos. Lämpimällä säällä tulee liikuttua paljon ja siinä palaa kaloreita hyvin. (Tekosyitä sille etten liiku talvella). Ei talvella tee mieli lähteä juoksemaan kylmään. Teen mä sitäkin, mutta kesäisin vedän 10 kilometrin lenkkejä ja esimerkiksi rullaluistelen siihen päälle.

Outoa puhua kesästä kun tuntuu ettei jaksa elää edes tätä talvea loppuun. Viime joulukuussa olin aivan varma että tapan itseni tämän talven aikana. En ole ainakaan vielä kuollut. Tuskin edes pystyisin tappamaan itseäni.

Sekavaa tekstiä. Blogillani on paljon vähemmän katselukertoja kuin vähän aikaa sitten. En ihmettele, tälläistä sekavaa tekstiä on vaikea lukea.