Täytän kohta 21 vuotta. On surullista todeta, että en koe olleeni elossa kaikkia näitä vuosia. Eilen kevään viimeisellä terapiakäynnillä teimme listaa asioista, jotka ovat toteutuneet ja jotka ovat vielä "kesken". Totesimme yhdessä, että olen kasvanut henkisesti todella paljon siitä, mitä olin aloittaessani terapian 19-vuotiaana. Suurimman kasvun olen tehnyt vuoden aikana. Mä huomaan sen itsestäni, mun on paljon parempi olla itseni sekä muiden kanssa. Tunnen olevani enemmän vapaa kuin koskaan aiemmin. Kukaan ei ole pitämässä mua kiinni menneisyydessä, vaan saan kasvaa rauhassa valitsemaani suuntaan. Se tuntuu ihan helvetin hienolta. Oman hyvinvoinnin ohella parasta on se, että ympärilläni olevat ihmiset ovat pistäneet merkille tämän "kasvupyrähdykseni". Kun on hyvä olla itsensä kanssa, pystyy olemaan hyvä ihminen toisille.
Olen nähnyt kavereita, joihin en ole hetkeen pitänyt yhteyttä. Ystävyys ei ole kadonnut mihinkään, ne juuret ovat niin syvällä ettei niitä helpolla katkota. Paniikkihäiriö ei ole enää niin suuri este, vaan pystyn osallistumaan tapahtumiin ja viettämään aikaa ihmisten keskellä.
Venlafaksinin määrää vähennetään pikkuhiljaa, tarkoituksena olisi lopettaa se kokonaan. Toistaiseksi mitään sivuoireita vähennyksestä ei ole aiheutunut.
Ei mun elämään oikeastaan muuta kuulu. Työasiat näyttävät positiivisilta (pidetään peukkuja!) ja ihmissuhteet ovat kunnossa. Poikaystävän kanssa asiat toimivat, ja noin kuukausi sitten adoptoimme uuden kissa vanhan kissamme kaveriksi. Pienen alkujännityksen jälkeen kissat tulevat hyvin toimeen toistensa kanssa.
Eipä tässä oikeastaan muuta. Äidin kanssa meidän pitäisi nähdä kesän aikana, mutta en ota siitä mitään stressiä. Kuuntelen omia tunteitani ja ajatuksiani, ehkä tahdon nähdä hänet, ehkä en. Tulevaisuus näyttää.
