35

Seuraan ja luen monia anoreksia-aiheisia blogeja, ja aina kun näen kuvia anorektisen laihoista ihmisistä mulle nousee esiin inho. Inho sitä luista rintalastaa tai niitä narunvarren paksuisia käsiä kohtaan. Ainoa mikä mua ei (yleensä) ällötä on jalat, ne ohuet reidet ja kauniit pohkeet. Mä haluan laihat jalat. Kauniit ja hoikat reidet.

Toki pidän muutenkin pyykkilauta vatsoista sekä pienistä ranteista. Mutta niiden näkeminen muilla ihmisillä sattuu mua ihan fyysisesti kuin henkisestikin. Tekisi vain mieli huutaa että syökää normaalisti ja terveellisesti, silloin olisitte paljon kauniimpia! Omalla kohdalla omia neuvoja on vain niin vaikea noudattaa.

Joudun ottamaan seuraavaan terapiaan eväät mukaan ja syömään yhdessä terapeuttini kanssa. Mitä mä otan mukaan, miten mä edes pystyn syömään lähes tuntemattoman ihmisen silmien alla. Mä olen jo melkein normaalipainoinen, en mä ole vaarassa kuihtua. Hän taisi vain säikähtää kun sanoin että mun syömishäiriöajan ylimmän ja alimman painon välillä on ollut 12 kiloa. Järkytyin itsekin vähän kun tajusin että se on aika paljon. Ja sitten mun pää toisaalta huutaa että miten mä olen antanut itseni nostaa painoa näin paljon. Ja mä en taas tiedä että mitä ääntä mä kuuntelen. Sitä mun omaa "järjen" ääntä vai laihdutuksen kannalla olevaa ääntä?

  Mitä mun pitää tehdä?

                 

34

Mulla on pitkästä aikaa aivan jäätävän paha olo henkisesti. Musta tuntuu että koulun alku ei ollut mikään paras vaihtoehto. Tai ehkä oli. En mä tiedä. Kuitenki viime viikko oli kokonaisuudessaan ihan ok -asteikon alapuolella. Mulla oli kolme koulupäivää joista yhtenä itkin 20 minuuttia käytävällä paniikkikohtauksen kourissa. Mun pää on taas huutanut että mun pitäisi jättää mun poikaystävä, kuinka mä en muka oikeasti välitä hänestä vaikka mä välitän, ihan oikeasti. Epävakaus pilaa mun ihmissuhteet. Lisäksi eilen näin kuvia äidistäni. Ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen näin miltä hän näyttää. Ja mä järkytyin.

Hän on mennyt fyysisesti paljon huonompaan kuntoon siitä mitä hän oli neljä vuotta sitten. Musta tuntuu niin pahalta, vaikka tiedän että häntä ei kiinnosta mitä lapsilleen oikein kuuluu. Mulle tuli ensimmäistä kertaa sellanen olo että nyt tähän "riitelyyn" pitää tulla muutos. Mun pää eikä kenenkään muunkaan pää ri enää kestä tätä. Mä en pääse tässä elämässä yhtään eteenpäin ennen kuin joku ratkaisu on keksitty. Mutta mä en tiedä mikä se ratkaisu on, isältäkään en saa mitään tukea. Hän vain sanoi että ei tämä ole hänen asiansa. Noh, eihän se olekaan mutta mä olen kuitenkin "vasta" 19-vuotias, en mä osaa tehdä tällaisia päätäksiä yksin. Ehkä mä vain olen liian kakara.

Syömiset on mennyt miten sattuu. Mä olen tietoisesti vähentänyt syömistä viikon ajan, koska ahdistus on taas kasvanut enkä tiedä miten mä hallitsen oikeastaan mitään. Iltapaino on ollut pari kiloa vähemmän kuin viikko sitten, mutta aamupaino on pysynyt lähes samana. Miten mä aina ajaudun tähän kierteeseen? Mä nautin tästä syömättömyydestä ja painon laskusta. Nyt kun on jotain mitä pudottaa.

Mä olen matkalla terapiaan. Saa nähdä saanko puhuttua mistään mieltä painavista asioista. Sen näkee kohta.