Daylight's dying run, baby, run, baby run (47)

24. HUHTIKUUTA

Mulla on paha olo. Mä en jaksa, oon koulussa enkä pysty menemään matikan tunnille. Hienosti sujuu tämä koulunkäynti, musta ei tällä menolla tule ikinä ylioppilasta. Toisaalta voin ajatella sillä teinimäisellä tavalla, että en mä elä kuitenkaan niin pitkään, että jollain ylioppilaslakilla olisi yhtään mitään merkitystä.

Mun poikaystävän piti tulla tänään yöksi, mutta ei se sitten tulekaan. Eikä sillä ole edes mitään "järkevää syytä" olla tulematta, sillä on vaan darra. Ehkä se ei vaan jaksa mua, pitää musta huolta. Mä tiedän, että oon monelle ihmiselle vain riippakivi, se kakara jonka perään pitää katsoa ettei se loukkaa itseään. Silti musta tuntuu samalla, että kukaan ei oikeasti auta mua silloin kun sitä apua tarvitsen.

Poikaystäväni sanoi ystävälleni, että hänen mielestään ketään ei pysty suutelemaan ilman tämän toisen tahtoa. Että mä olin itse täysillä mukana viikonlopun tapahtumissa. Ehkä mä en sitten vastustanut tarpeeksi. Mä olen sitten kai itse syypää kaikkeen muuhunkin mitä on tapahtunut, koska mä en vastusta ketään koskaan. Poikkeuksia on tietenkin hetket, jolloin poikaystäväni vaikkapa leikillään pitää mun käsistä kiinni etten pysty liikkumaan, tällöin mä kyllä potkin tai puren takaisin. Mutta yleensä mulle luontaisin reaktio on lamaantuminen, mikä on kai kaikista yleisintä. Eipä musta kauheasti olisikaan kenellekään vastusta, kun olen fyysisesti näin heikko.

Mulla on ihan kauheasti asiaa, mutta en oikein osaa koota mitään selkeää tekstiä. Tämä on yhtä sekavaa kuin mun ajatukset ylipäätään.


29. HUHTIKUUTA

Mä istun autossa kuulokkeet korvilla. Oon mun isän ja sedän kanssa menossa kotiin päin, käytiin mummilassa. Fiilis on ihan hyvä, ainakin parempi mitä tuota aikaisempaa tekstiä kirjoittaessa.

Kuulokkeista soi Perfect Strangers, yksi maailman kauneimmista kappaleista. Kuulin tämän biisin livenä pari viikkoa sitten, kun olin katsomassa Rainbowta. Silloin vain itkin katsomossa, musiikilla on ihan järkyttävän suuri vaikutus mun tunteisiin. Mutta nyt mä en itke, en ole itkenyt muutamaan päivään. Nyt on parempi olla.

Lähden ystäväni kanssa huomenna siskolleni viettämään vappua, tosin ajamme takaisin kotiin huomisiltana. Toivon mukaan mullakin on sitten ensi vuonna vappuna valkolakki päässä.

Mun tekee mieli mennä juoksemaan veren maku suussa. Juoksemaan niin kovaa, että sydän hakkaa ja jalat eivät enää kanna. Se on pakokeino. Aina, kun tulee mulle hankala tilanne, mä lähden juoksemaan. Joko suoraan siitä tilanteesta karkuun, koska pelkään henkeni uhalla seuraavaa iskua, tai sitten lähden myöhemmin lenkille juoksemaan.

Mä oon aina ollut hyvä juoksemisessa. Muista jo alakouluikäisenä juokseneeni syysillassa sukat jalassa pakoon kotia, turvaan naapurilleni. Myöhemmin juoksin syömishäiriön pakosta, mutta ajatus oli aina lähes sama. Pakko päästä turvaan jonnekkin, ihan sama minne, kunhan pääsee pois.

Ehkä mun ei tarvitse tulevaisuudessa enää juosta pakoon.

Dear, the kiss that steals your breath

Will steal your soul instead

The night is all that's left

So wait, keep your heart inside

My hands won't keep it safe

I'll just feed on dreams, and smile as hope slowly dies

It broke my heart you couldn't heart tho (46)

Ahdistaa.

Se on tämän päivä tunne. Ahdistaa ajatukset, muistot, kaikki. Tekee pahaa niin paljon että sattuu. Oonko mä oikeasti vaan niin epävakaa että ylireagoin liikaa, vai onko mulla syy tuntea näin? 

Viikonloppu alkoi hyvin, mulla oli aivan helvetin kivaa. Aloteltiin kaverin kanssa kotona, juotiin muutama siideri ja laulettiin (voi meidän naapureita). Lähettiin siitä sitten eteenpäin paikalliseen, missä mun poikaystävä ja muita kavereita oli. Kaikki meni hyvin, kaikilla oli kivaa. Mun siskon hyvä ystävä tuli juttelemaan meille tyttöystävänsä kanssa. Vähän myöhemmin kun tulin vessasta, nämä pyytävät mua tulemaan luokseen, ja no menin tietysti. Siinä sitten ehdoteltiin kaikkea ja läpällä nauraen vaan vastasin myöntävästi. Sitten muistan kuinka tämän siskoni ystävä käänsi minut itseensä kohti ja suuteli mua, ja kun nauroin ja yritin päästä pois, se vaan painoi mua itseensä vasten. 

Sen jälkeen mä jotenkin sekosin. Mun poikaystävä luuli että mä olin itse mennyt suutelemaan tätä toista miestä, ja siitä sitten sekosin enemmän. En tiennyt enää että kuka on kuka, ja kun poikaystäväni koski muhun, mä näin sen tilalla vaan jonkun toisen. En muista paljoa, juoksin ystäväni ja poikaystäväni luota pois toiselle bussipysäkille, ja istuin jalkakäytävällä miettien hyppäänkö läheiseltä sillalta alas moottoritielle. Mun ohi ajoi poliisit ja ne kyseli multa mihin oon menossa, ja vastasin että kotiin. Bussikuski päästi mut ilmaiseksi, koska mulla ei ollut rahaa maksaa yömaksuja. Jäin kotini läheisellä pysäkillä ja juoksin metsän poikki kotiin, ja kotona vedin temestaa ja mirtazapinia naamaan. Mun kaveri ja poikaystävä tuli sitten meille jossain vaiheessa, vähän mun jälkeen. Poikaystäväni otti lääkepurkin pois kädestäni ja tämän jälkeen kai sammahdin. 

Eli hienosti meni. Hyvä Usva, voitko vaikka tämän tyhmän turhasta ylireagoimisen. Tää on mun vika. Mun vika mun vika mun vika.

Kännykkäni ilmoitusvalo alkoi vilkkumaan. Tämä siskoni ystävä on tykännyt parista vanhasta instagram-kuvastani. 

Tämä mies on tuntenut mut aivan mun syntymästäni asti. Se on ollut sellainen isoveli-hahmo mulle. Se on yksi syy siihen, miksi tämä ahdistaa mua näin paljon. Mua ällöttää mun keho, mä en halua että kukaan ajattelee mua minään seksiobjektina. Pitäisikö mun laihduttaa itseni luurangoksi, etten ole mitenkään naisellinen? Toisaalta siinäkin on riskinsä, eihän lapsetkaan välty ahdistelulta. Ehkä mä näytän ja käyttäydyn kuin huora, ja sen takia mä ansaitsen kaiken. Jos mä en ite välitä turvallisuudestani, miksi kukaan muukaan välittäisi.

Tunnin päästä alkaa koulu. Mä en tahdo mennä, mutta mun on pakko.

Avaruuden syklissä (45)

Edellisestä postauksesta on jo reippaasti yli kaksi kuukautta aikaa, hups. Kahteen kuukauteen mahtuu paljon asioita, mistäköhän alottaisin.

No, lopetin Brintellixin käytön, ja lääkäri määräsi tilalle Venlafaxinia. Tällä hetkellä annos on 225mg, mutta mitään suuria muutoksia voinnissa ei ole tässä ajassa vielä tapahtunut. Lisäksi viime viikon käynnillä sain "tarvittavaksi" lääkkeeksi Propralin, jonka pitäisi tasata paniikkikohtauksessa fyysisiä oireita, kuten jäätävää sydämen tykytystä. Lisäksi syön Mirtazapinia samaa 15mg annosta.

Venlafaxinin myötä painoni on laskenut muutamia kiloja. Sain lähetteen ravitsemusterapeutille ja odottelen aikaa sinne. Tiedän, että mun on pakko nostaa painoa. Mun keho tarvitsee lisää energiaa, samoin aivot. Painon putoamisen myötä mun ajatukset ovat siirtyneet taas sinne "anorektiselle" puolelle. Tätä mä pelkäsin, ja sanoinkin siitä lääkärille. Mä en halua että mun huonot ajatukset ottaa enää yhtään enempää valtaa. Mua vaan pelottaa aivan sairaasti se, että musta tulee "normaalin kokoinen".

Tähän painonlaskuun liittyen mulla on niin paljon eri ajatuksia päässä. On se puoli, joka haluaa olla pienintäkin pienempi, ja sitten on se puoli, joka haluaa olla terve. Mä tiedän, että mä olen pienikokoinen. Saan kuulla siitä paljon, ja kyllä itsekin tokaisen vähän väliä, kuinka lyhyt olen muihin verrattuna. Jotenkin se on vain luontevaa, ja monet heittävät vitsiä pienuudestani. Ja se on ihan fine, oikeasti. Mutta kyllä mua myös ärsyttää se, että näytän aivan 12-vuotiaalta pikkutytöltä. Ehkä mut on vain luotu olemaan näin pieni, ja mun paino nousee vasta aikuisemmalla iällä. Pitää vain yrittää hyväksyä tämä kroppa.

Ainiin, tänä keväänä kirjoitin kaksi ainetta, ruotsin ja äidinkielen. Stressasin koetilannetta paljon enemmän kuin itse kokeita. En lukenut ollenkaan, ja tulokset luultavasti ovat sen mukaiset. Alustavat tulokset ovat tietysti jo tulleet, ja ne ovat ihan ok, ei hyviä mutta ei huonoimpiakaan. Äidinkielen esseekokeen pääsin kirjottamaan tilaan, jossa oli vain 5 ihmistä lisäkseni. Itkin salissa paikallani enkä pystynyt olemaan siinä tilassa, joten rehtori onneksi (kovan väännön jälkeen) siirsi minut muualle kirjoittamaan. Olen niiiiiin onnellinen, että seuraavat kirjoitukset ovat vasta syksyllä.

Kotona olot alkoivat olla vähän nihkeät, riitoja syntyi isän kanssa usein, ja kumpikin aloimme olla väsyneitä tilanteeseen. Niinpä saimme ystäväni kanssa ajatuksen, että muutamme yhteen, kumpikin meistä kun halusi pois kotoa, mutta ei kuitenkaan asumaan aivan yksin. Suunnittelimme kaiken, kävimme sossussa kysymässä neuvoa, ja saimme avaimet yhteiseen asuntoomme juuri ennen pääsiäistä. Yhteiselo on lähtenyt yllättävän hyvin käyntiin, emme ole ainakaan vielä tappaneet toisiamme suutuspäissämme.

Enpä oikein keksi mitään muuta kerrottavaa. Kouluun pitäisi kohta lähteä. Huomenna alkaa koeviikko, ja sitten uusi jakso, joka on viimeinen tällä lukukaudella. Tämä kouluvuosi on mennyt todella nopeasti. Kohta on jo kesä!☀