17

Mä syön aivan liikaa, mun mieli ajattelee että jes, nyt syödään paljon kun sitä ei tiedä millon seuraavan kerran ruvetaan mahdollisesti paastoamaan. Voi kun mä haluaisin pois tästä helvetin noidankehästä. Mutta onko se edes mahdollista? En mä halua sitä tarpeeksi.

Mä olin vähän aikaa sitten edes vähän onnellinen. Silloin kun olin katsomassa Apulantaa Helsingissä. Mutta sen jälkeen se sama harmaa arki alkoi. En mä koe olevani yhtä masentunut kuin vaikkapa marras- ja joulukuussa. Jotenkin tämä masennus on erilaista, ei ihan niin toivotonta mutta silti raskasta.

16

Pitäisi mennä nukkumaan mutta ahdistus valtasi koko mun kropan. Mun sisko meni jo nukkumaan ja mä jäin olohuoneeseen. Mä puhuin yhden mun kaverin kanssa ja puhuttiin tosi vaikeistakin asioista. Jotenkin kaikki pahat muistot tulvahti mun mieleen ja nyt mun tekee mieli vain itkeä ja viiltää, mutta kumpaakaan en voi tehdä. Miten mä koskaan pääsen näistä muistoista eroon, miten mä tuun oppimaan elämään niitten kanssa. Miten mä voin koskaan elää itseni kanssa, kun tiedän mitä kaikkea mun kropalle on tehty. Mä olen likainen, se on kuin merkitty muhun. Mua ei saa enää puhtaaksi, mä olen aina tahrittu. Mä ällötän itseäni. Mä vihaan tätä ruumista.

15

Mun piti kirjoittaa ihan muista aiheista mutta mulla on nyt paniikkikohtaus päällä, eikä mun aivot toimi kunnolla. Oon junassa. Sydän hakkaa ja niellessä tuntuu kuin kurkussa olisi joku este. Eihän siellä mitään voi olla (vai mitä?). En mä voi kuolla tähän, enhän voi kuolla tähän. Otin Temestan ennen lähtöä juuri sitä varten, että olisi helpompi olla, mutta ei se näytä auttavan. Voi luoja mä olen niin väsynyt tähän.


Mun piti siis ihan aluksi kirjoittaa vain siitä, kuinka mä heilun kahden ajatuksen välillä, haluanko vai enkö halua parantua. Lähinnä tarkoitan itsetuhoisuutta ja tätä suurinta oravanpyörää eli syömishäiriötä. Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä mä luopuisin ihan milloin tahansa, tekisin melkein mitä vain saadakseni elää ilman noita kahta, tai oikeastaan ilman mitään sairautta. Mutta jokin varsinkin syömishäiriön kukistamisessa pelottaa, tuntuu kuin se olisi jo niin suuri osa mua, etten mä osaa olla olemassa ilman sitä. Mä en osaa ajatella että olisi olemassa Usva ja syömishäiriö, eikä Usva syömishäiriöinen. En osaa selittää, mutta toivon ja luulen että ymmärrätte mua.


Tänään olin vain kotona, hoitopäivä jäi väliin. Aurinko paistoi ja ulkona näytti kauniilta, keväiseltä. Mulla oli pitkästä aikaa aivan helvetin hyvä fiilis. Tämä syksy ja talvi ovat olleet rankkoja, vaikeita asioita on tapahtunut aivan liikaa, ja mä paloin ihan loppuun. Koulunkäynnin jätin jo lokakuun aikoihin, mä vetäydyin kotiin. Alkoholia kului järjettömiä määriä, saatoin juoda 4-5 kertaa viikossa paljon kerralla. Ensiapu, poliisit ja ambulanssit on tullut kyllä tutuiksi tämän talven aikana, enkä jaksa millään odottaa että kevät tulisi. Jotenkin kevään tulo merkitsisi muutosta, ja mä haluan (ja en halua) parantua. Mua pelottaa että repsahdan siihen alkoholin maailmaan, mitä en todellakaan halua. Mulla on mahtavat geenit päätyä alkoholistiksi. Sen takia mut laitetaan myös päihdetyöntekijän juttusille kun lopetan osastojakson helmikuussa. Ehkä se on ihan hyvä, mun pitää rauhoittua.

Uusi lääkäri polilta teki lähetteen huumeseuloihin ja verikokeisiin, ettei mun lääkkeiden väärinkäyttö ole aiheuttanut mitään vaurioita. Lisäksi osaston lääkäri lisäsi samaan lähetteeseen sydänfilmin ja suola-arvojen mittauksen. Mun pitäisi varata labra-aika, en vain tiedä mikä aamu pystyn menemään ja olisi vapaita aikoja.

Paniikki oli jo hetken helpompi, nyt se taas alkaa viedä mua. Vähän yli tunti vielä matkaa, mun on pakko kestää.

14

Keskiviikkona menin päiväosaston arviointihaastatteluun. Ajattelin että aloitan joskus muutaman viikon päästä, mutta toisin kävi - aloitin eilen. Jakso kestää 6 viikkoa. Tää paikka ei tunnu oikealta, mutta en mä voinut kieltäytyä. Pakko ottaa kaikki apu vastaan. Uusi kokemus tämäkin, en mä ennen ole ollut aikuisten päiväosastolla, nuorten kylläkin.

Täällä on tylsempää kuin nuorten puolella. Ajan tappamista, ja kun ei pysty edes keskittymään lukemiseen ei täällä ole mitään tekemistä ryhmien ja omahoitaja-aikojen välissä. Ruokailut eivät (onneksi..) ole valvottuja, mutta sekin toisaalta ahdistaa vaan enemmän.

Puolelta alkaa yhteisöryhmä, siihen asti selaan salaa puhelintani, niitä kun ei täällä saisi pitää.

13

Mä oon solmussa, kaikki ahdistaa/itkettää/vituttaa. Mä oon mun mummulla, missä yleensä on ollut helppo olla, mutta jostain syystä mua ahdistaa täälläkin oleminen. Haluan kotiin, mutta tiedän että sielläkin vain ahdistaisi.

Huomenna siskoni ja toisen mummuni piti lähteä käymään meillä, ja mun piti mennä samalla kyydillä kotiin mutta pakkanen pilasi kaiken. Joudun siis luultavasti menemään yksin junalla tai bussilla. Mä itkin koko viime junamatkan kun menin toiselta siskoltani kotiin.

Mummuni kehui äsken kuinka näytän naisellisemmalta nykyään kuin ennen, kuinka olen saanut vähän muotoja. Painoni on noussut noin 3 kiloa vuodessa, tiedän että vartaloni on muuttunut. Mutta sanat kuulostavat korvissani vain haukuilta. "Läski" ja "ällöttävä". Sellainen mä olen.

Mä olen Usva, 166cm/47kg.

47 kiloa ihraa ja läskiä.

Sellanen mä olen.

Läski.

12

Uuden vuoden lupauksia:

1. Vähennä tai lopeta alkoholin käyttäminen

2. Aikuistu. Mä en ole enää mikään teini, vaan täysi-ikäinen. Mun pitää myös alkaa elämään sen mukaan.

3. Aloita vegaaninen ruokavalio. Mä olen jo jonkun aikaa elänyt lähes kokonaan vegaanisesti, nyt haluan aloittaa kokonaan vegaanisen ruokavalion. (Tiedän ettei vegaanisuus ole pelkästään ruokavalion muutos mutta siitä on hyvä aloittaa.)

4. Ärsyttää laittaa tämä, mutta laihduta.

5. Panosta kouluun enemmän.

Tässä on lupauksia. Toivottavasti saan pidettyä niistä kiinni. Ainakin mä yritän parhaani mukaan.

Hyvää uutta vuotta kaikille teille ihanille. ♥