Melkein kolme kuukautta on vierähtänyt viime postauksesta. En voi oikeastaan sanoa että motivaatio kirjoittamiseen olisi hukkunut kokonaan. Päivä päivältä kynnys kirjoittaa postausta kasvaa suuremmaksi. Harmittaa, koska rakastan kirjoittamista ja sitä, että pystyn palaamaan ajassa taaksepäin lukemalla vanhoja tekstejäni. Onneksi tämä tauko ei ole mikään hirmuisen suuri.
Nyt istun poikaystäväni parvekkeella ja mietin kuluneita kuukausia. Mitä on oikeastaan tapahtunut tässä ajassa. Noh, ainakin kesäloma alkoi, ja sain suoritettua aikuislukion läpi pääsemiseen vaadittavan kurssimäärän. Multa puuttuu vielä kolme pakollista kurssia (ja tietysti syksyn kirjoitukset), mutta sitten mä olen ylioppilas. V I H D O I N K I N. Odotan koulun loppumista niin paljon, että pelkään koko ajan jonkin menevän mönkään ja valmistumisen lykkääntyvän keväälle. Sellaista pelkoa ei kai pitäisi olla, mutta mä nyt pelkään muutenkin kaikkea erittäin epätodellista.
Siitä päästäänkin toiseen asiaan. Nimittäin mun paniikkikohtaukset ovat vähentyneet huimasti. En edes muista milloin viimeksi olisin panikoinut kunnolla. Siitä on varmaan muutama viikko. Toki olen vieläkin sellaisessa pienessä valmiustilassa valmiina panikoimaan, mutta pystyn hallitsemaan itseäni nykyään aivan erilailla kuin pari kuukautta sitten. Venlafaxin menee 300mg annoksella, ja tuntuu toimivan.
Masennuskin on mielestäni paremmalla tolalla. Joskus, jos on ollut vaikka riitaa tai muuta kahnausta ihmissuhteissa, mielialakin on tietysti huonompi. Epävakauteni takia tulee niinä huonoina hetkinä mietittyä ja tehtyä huonoja päätöksiä, mutta mä pääsen niistä nopeasti yli, enkä jää enää vellomaan siihen paskaan oloon. Siihen varmasti vaikuttaa sekin, että mä olen aina ollut positiivinen ja iloinen ihminen. Se ilo on aina jossain mun sisällä, ja se pääsee helposti ulos. Mä uskon, että omalla asenteella pääsee pitkälle elämässä. Tiedän myös, että pelkkä asenne ei aina riitä, vaan tarvitaan myös toisten tukea ja apua. Mutta jos itse pystyy vaikuttamaan oloonsa jotenkin, kannattaa niin myös tehdä. Se onkin ehkä yksi tärkeimpiä asioita, joita olen oppinut tässä parin vuoden sisään.
Terapeuttini sanoin ennen kesälomaansa mulle, että mä olen aikuistunut huimasti viime syksystä. Mietin tätä ja olen kyllä tullut samaan lopputulokseen. Toki olen saanut ikääkin lisää, täytin muutama viikko sitten 20 vuotta. Kotoa pois muuttaminen ja itsestään vastuun kantaminen ovat antaneet aivan uuden perspektiivin elämälle. Siinä missä ennen pystyi vain valittamaan siitä, kuinka kotona on paha olla eikä mikään koskaan muutu, on ihana huomata että mä pystyn nykyään itse muokkaamaan sellaisen ympäristön, missä mulla on hyvä olla. No joo, kesälomalla olen kyllä asunut poikaystäväni luona ja käynyt kotona vain pyörähtämässä, mutta tämä on ollut tässä hetkessä hyvä ratkaisu. Tulevaisuudenkin kannalta on ollut hyvä, että mä ja poikaystäväni olemme nyt "harjoitelleet" yhdessä asumista, niin ettei joskus tuleva yhteenmuutto ole kummallekaan mikään shokki.
Tulevaisuus. Mä en vielä osaa sanoa mitä mun tulevaisuuteen kuuluu, eikä se oikeastaan edes haittaa mua. En halua suunnitella sitä liikaa, mä uskon siihen että kaikki asiat rullaavat omalla painollaan eteenpäin. Mun lähitulevaisuuteen kuuluu autokoulun viimeisen vaiheen suorittaminen, kirjoitukset ja valmistuminen. Lokakuussa kun mun koulu loppuu epävirallisesti, mä pystyn etsimään töitä. Haen seuraavaan kouluun vasta ensi keväänä, joten kerkeän käymään töissä pitkälti yli puoli vuotta. Ainakin nyt nämä suunnitelmat kuulostavat erittäin hyviltä. Aina voi tulla tietenkin takapakkia eikä asiat sujukaan niin kuin pitäisi, mutta mä uskon kyllä pärjääväni ihan hyvin mitä ikinä sitten tapahtuukin.
