Syksy on ollut aina mun lemppari vuodenaika, mä rakastan sitä tunnetta, minkä syksy mussa aiheuttaa. Mä tunnen syksyisin kaiken jotenkin aivan erilailla kuin muina vuodenaikoina. Tunnen paljon, niin hyvällä kuin pahalla tavalla.
Mun elämä on aina ollut suorittamista. En ole koskaan ollut luokkani paras, kaikista urheilullisin tai erittäin hyvä jossain asiassa. Mä olen keskiverto. Silti suorittaminen on aina ollut mulle pakkomielle, onpa kyse sitten koulutöistä tai päivän rutiineistani. Mitä tahansa mä olen halunnut ja tehnyt voitavani sen eteen, mä olen pääosin saavuttanut. Olen pärjännyt koulun pääsykokeissa ja päässyt haluamaani lukioon opiskelemaan, harrastelijateatterissa näytellessäni sain esittää haluamani pääosan, samoin kun olen päässyt muihin projekteihin mukaan. Mun elämässä kaiken on tapahduttava tietyllä kaavalla, jotta saan aina päivän kuluessa lyödä kuvitteelliseen listaan rastin suorittamieni asioiden kohdalle.
Tänään mä oikeastaan sitten vasta tajusin, että suorittamisesta on tullut mulle ongelma. Sain kuulla, että en saanut työtä jonka mä todella halusin. Ei kai kukaan halua sellaista uutista saada, mutta mä jämähdin siihen niin lujaa kiinni, etten tiedä mitä tehdä. Mä tiedän, että mun pitäisi olla ylpeä päästessäni haastatteluihin muiden valittujen kanssa, mutta mä en pysty siihen. Mua ärsyttää niin paljon, kun en pystynyt tekemään parastani. Haastattelun jälkeen muutama päivä meni oikeastaan vain itkiessä ja itseinhossa, ja sama toistui tänään. Mä v i h a a n itseäni. Mä en kestä pettymyksiä, ja se on ongelma. Tiedän, että vastoinkäymisiä tulee väkisinkin vastaan, ja haluan oppia sietämään niitä. Tämä riittämättömyyden tunne on aivan jäätävä, enkä mä osaa tehdä sille vielä mitään.
Muutenkin kesän loppuessa ja arjen alkaessa mun mieli palasi takaisin sinne mistä on noustu niin monta kertaa aiemminkin. Syyskuu on ollut vaikeinta aikaa pitkään aikaan. Mulla sattui olemaan kirjoitukset ja normaali koeviikko samaan aikaan, ja koska olen iltalukiossa, mulla oli kirjoitusten jälkeen koulua aina klo 20.30 asti. Lukio multa on oikeastaan jo ohi, mutta palatakseni vielä niihin vastoinkäymisiin, sain viestin opettajaltani, että en läpäissyt kemian kurssia. Mulla on siis edessä vielä kemian kokeen uusinta, jonka jälkeen mun lukiotaival on vain ylioppilasjuhlia vaille valmis. Mä todella toivon, että läpäisen kemian.
Tämän riittämättomyyden tunteen takia mä en pysty keskittymään mihinkään edes sitä vähää, mitä yleensä. Koska "asun" poikaystäväni kanssa (olen kirjoilla vielä kämppikseni ja mun asunnossa), mä pidättelen kyyneleitä, koska en halua tämän näkevän kuinka paljon muhun sattuu kaikki vastoinkäymiset.
Oman lisänsä tähän tuo äiti. Äiti, jonka olen nähnyt viimeksi 14-vuotiaana. Äiti, joka ei kuitenkaan ole äiti. Musta tuntuu, että mä olen aivan yhtä pihalla kaikesta kuten hän.
Ahdistaa ja itkettää. Tämä itkun pidättäminen alkaa särkemään päätä. Sama tuttu kuvio, mä olen huono, en saanut töitä koska olen ruma, lihava, vääränlainen, en vain osaa. Samalla mua ärsyttää mun itsesäälissä rypeminen.
Vittu mitä paskaa. En mä keksi mitään parempaa sanottavaa.
