Mulla on paha olo. Mä en jaksa, oon koulussa enkä pysty menemään matikan tunnille. Hienosti sujuu tämä koulunkäynti, musta ei tällä menolla tule ikinä ylioppilasta. Toisaalta voin ajatella sillä teinimäisellä tavalla, että en mä elä kuitenkaan niin pitkään, että jollain ylioppilaslakilla olisi yhtään mitään merkitystä.
Mun poikaystävän piti tulla tänään yöksi, mutta ei se sitten tulekaan. Eikä sillä ole edes mitään "järkevää syytä" olla tulematta, sillä on vaan darra. Ehkä se ei vaan jaksa mua, pitää musta huolta. Mä tiedän, että oon monelle ihmiselle vain riippakivi, se kakara jonka perään pitää katsoa ettei se loukkaa itseään. Silti musta tuntuu samalla, että kukaan ei oikeasti auta mua silloin kun sitä apua tarvitsen.
Poikaystäväni sanoi ystävälleni, että hänen mielestään ketään ei pysty suutelemaan ilman tämän toisen tahtoa. Että mä olin itse täysillä mukana viikonlopun tapahtumissa. Ehkä mä en sitten vastustanut tarpeeksi. Mä olen sitten kai itse syypää kaikkeen muuhunkin mitä on tapahtunut, koska mä en vastusta ketään koskaan. Poikkeuksia on tietenkin hetket, jolloin poikaystäväni vaikkapa leikillään pitää mun käsistä kiinni etten pysty liikkumaan, tällöin mä kyllä potkin tai puren takaisin. Mutta yleensä mulle luontaisin reaktio on lamaantuminen, mikä on kai kaikista yleisintä. Eipä musta kauheasti olisikaan kenellekään vastusta, kun olen fyysisesti näin heikko.
Mulla on ihan kauheasti asiaa, mutta en oikein osaa koota mitään selkeää tekstiä. Tämä on yhtä sekavaa kuin mun ajatukset ylipäätään.
29. HUHTIKUUTA
Mä istun autossa kuulokkeet korvilla. Oon mun isän ja sedän kanssa menossa kotiin päin, käytiin mummilassa. Fiilis on ihan hyvä, ainakin parempi mitä tuota aikaisempaa tekstiä kirjoittaessa.
Kuulokkeista soi Perfect Strangers, yksi maailman kauneimmista kappaleista. Kuulin tämän biisin livenä pari viikkoa sitten, kun olin katsomassa Rainbowta. Silloin vain itkin katsomossa, musiikilla on ihan järkyttävän suuri vaikutus mun tunteisiin. Mutta nyt mä en itke, en ole itkenyt muutamaan päivään. Nyt on parempi olla.
Lähden ystäväni kanssa huomenna siskolleni viettämään vappua, tosin ajamme takaisin kotiin huomisiltana. Toivon mukaan mullakin on sitten ensi vuonna vappuna valkolakki päässä.
Mun tekee mieli mennä juoksemaan veren maku suussa. Juoksemaan niin kovaa, että sydän hakkaa ja jalat eivät enää kanna. Se on pakokeino. Aina, kun tulee mulle hankala tilanne, mä lähden juoksemaan. Joko suoraan siitä tilanteesta karkuun, koska pelkään henkeni uhalla seuraavaa iskua, tai sitten lähden myöhemmin lenkille juoksemaan.
Mä oon aina ollut hyvä juoksemisessa. Muista jo alakouluikäisenä juokseneeni syysillassa sukat jalassa pakoon kotia, turvaan naapurilleni. Myöhemmin juoksin syömishäiriön pakosta, mutta ajatus oli aina lähes sama. Pakko päästä turvaan jonnekkin, ihan sama minne, kunhan pääsee pois.
Ehkä mun ei tarvitse tulevaisuudessa enää juosta pakoon.
Dear, the kiss that steals your breath
Will steal your soul instead
The night is all that's left
So wait, keep your heart inside
My hands won't keep it safe
I'll just feed on dreams, and smile as hope slowly dies
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan jokaista kommenttia.